Kiina ja yksilöaktivismi nousevat

Matti Raekallio on pedagogina tunnettu tarkkuudestaan. Hänellä on kyky auttaa pianisteja ratkaisemaan teknisiä ongelmia ja raivaamaan esteet ilmaisun tieltä. © Heikki Tuuli

Matti Raekallio toimii New Yorkin Juilliard Schoolin pianonsoiton professorina, ja sieltä aukenee paras mahdollinen näköalapaikka klassisen musiikin kehitykseen. Siihen vaikuttavat niin geopolitiikka, USA:n yhteiskunnallinen tilanne ja taide-elämän tendenssit. Raekallio luo seuraavassa katsauksen pianonsoiton nykytrendeihin.

 

Kiinan nousu toiseksi maailman johtavista supervalloista näkyy kaikessa ja kaikkialla. Seuraukset pianisteille ovat ristiriitaisia. Toisaalta kilpailu on kireämpää kuin koskaan, mutta tarjolla on myös uudenlaisia ammatillisia mahdollisuuksia.

Kiina on investoinut massiivisia summia konserttielämän ja musiikkialan korkeakoulutuksen kehittämiseen. Pari esimerkkiä: Pekingissä pidettiin kesällä uusi pianokilpailu, China International Piano Competition. Ensimmäinen palkinto oli tähänastinen maailmanennätys: 150 000 dollaria. Finalisteja tuki paikalle lennätetty Philadelphia Orchestra, johtajana Yannick Nezet Seguin.

Sitten: pohjoiskiinalaiseen Harbinin kaupunkiin perustettiin äskettäin uusi konservatorio. Sinne hankittiin saman tien 200 Steinway-flyygeliä. Mainitulla firmalla menee Kiinassa muutenkin mukavasti. Juilliard on rakentamassa Tianjiniin Pekingin lähelle filiaalia, ja sen jokaiseen pianoluokkaan on tilattu kahdet Steinwayt: yksi täysikokoinen D-malli ja yksi B. Länsimaisten opettajien rekrytointi on aktiivista, sekä kurssien pitäjiksi että myös vakinaisiin pesteihin. Mandariinin taito on eduksi muttei aina välttämätön vaatimus.

Juilliardin opiskelijoiden jakauma heijastelee samaa tilannetta. Opetan itse New Yorkissa sekä yliopistoasteen että nuorisokoulutuksen eli Pre-Collegen 10-18-vuotiaita opiskelijoita. College-tasolla (BM, MM, DMA) luokassani on 31 oppilasta, ja heistä 20 on joko syntyperäisiä tai sitten etniseltä taustaltaan kiinalaisia. Nuorisokoulutuksen oppilaitteni tilanne on vielä selvempi: 13 kiinalaista ja kaksi muuta. Kollegoitteni luokilla suhdeluku on yleensä samantapainen. Juilliardin pääsykokeet ovat ankarat: niiden läpäisy vaatii pitkälle hiottuja taitoja ja kehittynyttä musiikillista ymmärrystä. Kiinalaiset selvittävät ne useammin kuin muut.

Syitä on monia, muitakin kuin Gaussin käyrän soveltaminen valtavaan ihmismäärään. Tähän johtanut prosessi alkoi jo kauan ennen nykyisiä suurinvestointeja. Niin sanottu länsimainen taidemusiikki on Kiinassa statussymboli, ja sen harrastaminen on jo vuosikymmeniä nähty yhteiskunnallisesti arvostettavana asiana. Pitkään voimassa ollut yhden lapsen politiikka sai perheen ja suvun satsaamaan ainokaiseensa loputtomasti energiaa ja resursseja, koulutusta on aina arvostettu, ja sikäläinen työetiikka on tiukempaa kuin juuri missään.

Mitä mainioin yhdistelmä musiikin varhaiskasvatuksen katalysaattoriksi, sikäli kuin tavoitteena ei ole harrastelu vaan tulevan ammatin perustan luominen. On sitten toinen kysymys, pitäisikö sen olla niin monen lapsiparan vanhempien tavoite.

Geopolitiikan jännitteet tuntuvat tietysti myös Juilliardissa. Kun ainakin toistaiseksi Yhdysvaltain ns. presidenttinä on rasistinen typerys, jonka erikoisala on muunmaalaisten demonisointi, ei ole yllättävää, että yliopistot tuntevat huolta ulkomaisten opiskelijoiden virran ehtymisestä.

Esimerkiksi: jos mainittu ihmisraunio saisi kauppasotansa sivutuotteena aikaan sen, että kiinalaisten opiskelijoiden maahantuloa vaikeutettaisiin, joka ikinen amerikkalainen huippuyliopisto joutuisi suuriin hankaluuksiin, ja Juilliard niiden mukana. Mutta katsotaan nyt, tätä kirjoittaessani ainakin jotain todellista yritystä Donald Gumpin poistamiseksi virasta on jo vireillä. Sentään. Vihdoin.

Toisaalta vastapuolikaan ei ole viaton. Viidakkorummun mukaan Pekingin Keskuskonservatorio on alkanut varoitella opiskelijoitaan hakeutumasta Amerikkaan jatko-opintoihin. Niin kauan, kun kyse on pehmeistä keinoista kuten asenteisiin vaikuttamisesta, tilanne on kunnossa. Tietoa Juilliardin ja muutaman muun täkäläisen koulun tasosta on ollut yleisesti saatavissa riittävän kauan. Mutta asennekasvatusta kovempia konsteja Kiina on tunnetusti myös käyttänyt. 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Matti Raekallio