Kenelle kulkuset soivat

 

© SHUTTERSTOCK / YUGANOV KONSTANTIN

Joulumusiikki on yhteisöllinen rituaali – ja siksi se monia ärsyttää.

 

Joulumusiikkia ja lauluja inhotaan samasta syystä kuin niitä rakastetaan. Kyse on riiteistä, menoista ja toistosta – ja myyteistä niiden takana. Ne kiinnittävät nykyihmiset menneisiin, luovat yhteisöä sekä tässä ja nyt että historiassa. Sellainen voi ärsyttää nykyihmistä, joka tahtoo olla yksilö. Rakastettu joululaulu kertoo olemassaolollaan meistä osana yhteisöä ja traditiota.

Joka vuosi kerrotaan juttuja, että joulu on alkujaan pakanallinen talvijuhla. Ateisti muistaa puhua muinaisgermaanisesta yulesta, josta suomalainen ”joulu” sai nimensä. Niistä puhuu jopa tänä vuonna suomeksi saatu Jómin saaren viikinkien saaga.

Kapinallisten on hyvä tietää, että joulun pakanaperusta on jo aikoja sitten otettu haltuun ja omaksuttu osaksi moninaista kerrostumaa. Hyperion-yhtiön vuonna 1987 julkaisema Christmas Music from Medieval and Renaissance Europe -levy vaikuttaa kansikuvaa ja latinankielisiä laulunnimiä myöten perinteiseltä, mutta saate-essee kertoo, että joulu sai alkunsa talvipäivän seisauksen, vuoden lyhimmän päivän, juhlista ja riiteistä. Ranskankielinen alkutermi ”carole” merkitsee musiikin säestämää piiritanssia, jonka juuret vievät antiikkiin saakka.

Joulumusiikin suurimpiin kuuluu Bachin jouluoratorio, jota kuunnellessa ei tarvitse eikä huvita tanssia mutta sen myötä osallistutaan muiden kanssa juhlahetkeen, joka vie profaanista pyhään kuten uskonnollinen musiikki aina. Benjamin Brittenin uusien joululaulujen kokoelmaa A Ceremony of Carols, Saint-Saënsin jouluoratoriota ja Arthur Honeggerin joulukantaattia voi suositella tutuimpiin klassikoihin kyllästyneille.

 

Vanhakin nuortuu

Joululaulut ovat sekä hengellisiä että maallisia, niin kristillisiä kuin pakanallisiakin. Niillä on yhä liittymänsä liikkeeseen, tanssiin, kulkueeseen, yhteisölliseen keholliseen elämykseen. Eivät ne moderneinakaan ole pelkkää kulutusjuhlien soundtrackia. Ne ovat merkkejä vapaa-ajasta, perhejuhlasta, arjen jättämisestä taakse. Se on yhteyttä isompaan musiikin kautta kirkossa, viihdekonserteissa, televisiossa ja kodin lauluhetkissä. Vanhakin voi olla taas melkein lapsi.

Joululevyn tekeminen on kevyen musiikin artistille tapa ilmoittaa: minäkin olen instituutio.

Joululaulut ovat jonkinlaisia kellojen ja tiukujen tukemia välimerkkejä myös viihdeartisteille. Yksi jos toinenkin klassinen säveltäjä on tehnyt joulumusiikkia, ja etenkin Britanniassa se on kuorosäveltäjille lähes pakollista. Pelkästään Tony Bennett teki 50- ja 60-luvuilla viisi erillistä joululevyä. Frank Sinatran, Dean Martinin, Phil Spectorin ja Louis Armstrongin joululevyt ovat klassikoita – ja monille käsittämättömän sietämättömiä.

Oma ehdokkaani kärsimyskuuntelun kärkeen on amerikkalaisen Idols-tähden Clay Aikenin joululevy ja sen Mary did you know, mustan ryhmän laulu, joka tekee jouluevankeliumista makeutusainetta. Kaiken valkaisee alun perin mustaan kulttuuriin liittyneen biisin niin intohimottomaksi tapettiviihteeksi, että suoritus ansaitsee melkeinpä palkinnon.

Otetaan toinen ääripää, se kaikkein epäsentimentaalisin. Tampere Jazz Happening festivaalilla toista kertaa käynyt vapaan improvisaation ja surrealistisen jazzin kombo Das Kapital tunnetaan ennen muuta Hans Eisler -levytyksistään, mutta saksalais-ranskalais-tanskalainen touhuryhmä on julkaissut myös levyn Das Kapital loves Christmas, jossa bändi huitelee surutta Mendelssohnin joululaulusta Irving Berlinin White Christmasiin ja siitä 1400- ja 1500-lukujen ranskalaisiin traditionaaleihin ennen kuin päätyy ilmoitetusti ”hyvin vanhan saksalaisen laulun” pariin George Michaelin Last Christmas -lallatuksen saatolla. Ei tarvinne edes selventää ironiaa levyn nimessä.

Monien ykkösinhokkeihin kuuluvat joulusävelet sellaisilta kuin George Michael, Paul McCartney, Mariah Carey, Slade, Elvis tai Suomessa Vesa-Matti Loiri, Brita Koivunen, Carola, Juice Leskinen tai Matti & Teppo. Miksi joulumusiikki sitten niin ärsyttää joitakin? Syitä on tietysti monia. Mukana ovat toisto, siitä seuraava korvamato, liian aikainen liukuma pyhäaikaan, kristillisyys, kaupallisuus, yletön makeilu, lapsekkuus ja pakonomainen yhteisöllisyys – siis ne samat asiat, jotka tekevät joulumusiikista rakastettua.

 

Joulun raskaimmat kellot

Uudemman eurooppalaisen jazzfuusion mestarien Pantezerballettin levyllä X-mas Death Jazz äärimetalli ja noise sekoittuvat jazz-kokeiluun antaen joululauluille uuden kuosin, joskaan ei välttämättä uutta sydäntä. Petterillä on taas oikein punainen kuono, ennen niin leijuva lumi paiskautuu maahan metallisesti, valkoinen joulu on tummanharmaa ja Hemingway kohtaa jouluklassikon kappaleessa For Whom the Jingle Bells Toll.

Aivan turha luulla, että jazzin ja metallin miehet olivat rienaamassa. Ketkään eivät ole enemmän tosissaan kuin jazzsoittajat, jotka kyllä löytävät melodioiden ansiot missä niihin sitten törmäävätkin. Ja metallimuusikot, hehän ovat kaikkein tunteellisimpia Suomessakin, maassa, jossa pyhää sanaa ja joulun sanomaa soitetaan hevisointujen voimalla. Esimerkki: Judas Priestin laulusolisti Rob Halford on julkaissut tänä vuonna joululevyn, ja se on jo hänen toinen julkaisunsa siinä lajissa.

Joululevyn tekeminen on kevyen musiikin artistille tapa ilmoittaa: minäkin olen instituutio. Joulumusiikki ei ole ”vain musiikkia”. Sillä on suora historiallinen ja sosiokulttuurinen kohde. Sitä tehdään kollektiiviseen tilaukseen.

Joulumusiikki on myös kutsu leikkiin, lisenssi tunteisiin, käytösvetoomus, tunnelmakuvaus ja väline, joka yhteislaulun muodossa liittää meidät taas seurakuntaan, vaikka maalliseenkin. Se on vapaaehtoista alistumista konservatiiviselle perinteelle, ja siksikin joitakin se niin sieppaa. Se on piirileikkiä yhteisölle, jonka pitää säännöllisin välein toteuttaa itseään ollakseen olemassa.

Kari Salminen

 

© SHUTTERSTOCK / SERGEY NIVENS

Joitakin suosituksia jouluksi:

  • Jorma Hynninen & HBQ: Joulun kellot (Edition Troy 2012) – baritonin ja helsinkiläisen puhallinorkesterin yhteistyössä on sekä hartautta että iloa.
  • Carla Bley, Steve Swallow & The Partyka Brass Quintet: Carla’s Christmas Carols (Watt 2009) – joulutraditionaaleja vapaamman jazzin tapaan.
  • The Choir of Westminster Abbey/James O’Donnell: A Christmas Caroll from Westminster Abbey (Hyperion 2008) – englantilaiset osaavat joulun kuorohommat kauneimmin.
  • Arthur Honegger: Une Cantate de Noël. The BBC National Orchestra, Chorus of Wales/Thierry Fischer (Hyperion 2008). – Honeggerin joulukantaatti on väkevä sinfoninen runoelma.
  • Blackmore’s Night: Winter Carols (Minstrel Hall Musi 2006) – Deep Purple -legenda ja mustan ritarin hieman kitsch mutta silti kuulaan koskettava kokonaisuus.
  • Bob Dylan: Christmas in the Heart (Columbia 2009) – äänensä jo melkein menettänyt legenda raakkuu rakastetut joululaulut tärviölle, ja se kuulostaa hyvältä.
  • Santa Claws and the Naughty but Nice Orchestra: …And Christmas for All! The Holiday Tribute to Metallica (Christmas Rock Records 2007) – jouluversioitua Metallicaa.
  • Rob Halford: Celestial (Sony 2019) – toinen joulualbumi Judas Priestin metallijumalasolistilta.