Kadonneiden äänten metsästäjä

Musiikkiarkeologi Riitta Rainio tutkimusryhmineen kirjoittaa ”Nauravat kalliot” -artikkelissaan, että herkän kaiun ansiosta kalliomaalauspaikat vaikuttavat kuin eläviltä. Ääni kuulostaa saapuvan yhtä aikaa kahdesta eri suunnasta, jopa suoraan kalliomaalauksista. Kuvassa ryhmä tekemässä akustisia mittauksia Suomussalmen Värikallion luona.

Musiikkiarkeologia on nuori tieteenala, joka tutkii muinaisten ihmisten elämää äänten ja musiikin näkökulmasta. Riitta Rainio on Suomen ainoa musiikkiarkeologiaan erikoistunut tutkija.

 

Usein kuvamme etenkin varhaisesta historiasta vaikuttaa täysin äänettömältä. Musiikkiarkeologia on tieteenala, joka täydentää käsitystä menneisyydestä tutkimalla esineiden ja paikkojen soivia ulottuvuuksia. Soitinten jäänteet, asuinpaikat ja ympäristöjen akustiikat paljastavat tietoa muinaisten ihmisten äänimaisemista ja heidän kuulemastaan musiikista.

”Musiikkiarkeologia on musiikintutkimusta tai äänellisen kulttuurin tutkimusta, jossa rajaa musiikin ja äänen väliin ei haluta vetää tarkasti”, kertoo Riitta Rainio. Hän on Suomen ainoa nimenomaan musiikkiarkeologiaan erikoistunut tutkija. ”Yleensä musiikinhistorian tutkimus perustuu kirjallisiin lähteisiin ja etnografiseen vertailuun. Musiikkiarkeologian lähdeaineisto koostuu arkeologisista löydöistä, jotka voidaan usein ajoittaa suoraan.”

Rainio opiskeli alunperin musiikkitiedettä, mutta menneisyydestä kiinnostuneena haali erilaisia sivuaineita opiskellen myös arkeologiaa. Sen parissa hän törmäsi rautakautisiin kulkusiin, joita Suomesta on löydetty satoja.

”Niitä ei ole tutkimuksessa käsitelty soivina esineinä, vaikka niistä on selvästi lähtenyt ääni. Huomasin, että niiden avulla pääsi kiinni rautakautiseen äänimaisemaan, josta ei ole aiemmin Suomessa kirjoitettu!”

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Auli Särkiö