Jazzin viimeinen kuningas

Kuukauden legenda: Joe King Oliver

Historian lehdet alkoivat havista, kun King Oliver kutsui Creole Jazz bändiinsä New Orleansista suojattinsa Louis Armstrongin.

 

Jazz tunnetaan aristokratiastaan. ”Duke Ellington, ”Count ” Basie ja ”Earl” Hines ovat tunnetuimmat esimerkit. Ladyksi puhuteltiin niin Billie Hollidaytä kuin Ella Fitzgeraldia. Kuninkaitakin on ollut paljon, mutta New Orleansista alkanut perimysjärjestys päättyi aikoinaan jo Joe King Oliveriin (1885-1938).

Sellaiset epiteetit kuin ”Jazzin kuningas” (Paul Whiteman) tai ”Swingin kuningas” (Benny Goodman) ovat enemmän valkoisten mainosmiesten iskulauseita, vaikka pr:ää noilla spontaanimmillakin titteleillä tehtiin. Jazzviulisti Art Watzke pestasi 1900-luvun alun New Orleansissa pikkupojat huutelemaan kadulla peräänsä: ”Katsokaa, tuolla menee kuningas Watzke.

New Orleans oli näyttämö, jolla varhaiset bändinvetäjät kamppailivat kuninkuudesta soitollaan. Ensimmäinen jazzin kuningas oli mielisairaalaan 1907 suljettu trumpetisti Buddy Bolden (1877-1931), jonka soitosta on jäljellä pelkkä legenda.

Joe Oliverin nimesi kuninkaaksi virallisesti pasunisti Edward ”Kid” Ory, jonka yhtyeessä Oliver soitti ennen ensimmäistä maailmansotaa. New Orleansissa tai läheisillä plantaaseilla syntynyt Oliver oli soittanut alkuun pasuunaa, mutta vaihtoi kornettiin ja toimi pian eri yhtyeiden ja marssibändien solistina. Tunnetuksi hän tuli myös hautajaissoittajana, joka soitti synkeitä bluessäveliä ruumissaatossa ja railakkaita sooloja maahanlaskun jälkeen.

Epävirallisemman kuningaslegendan mukaan Oliver päätti haastaa kilpailijansa soittaessaan illalla ravintolassa. Hän käski pianistin soittaa B-duurissa ja marssi improvisointiaan jatkaen ulos kadulle. Siellä hän villitsi kaikki lähitienoon kuulijat, jotka julistivat hänet trumpetin kuninkaaksi ja seurasivat perässä ravintolaan.

 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Antti Häyrynen