IV: Vapauden vuosisata

Igor Stravinskyn Kevätuhri oli 1900-luvun avainteoksia. Suomen Kansallisbaletissa esitettiin 1990-luvulla Nijinskyn koreografian restaurointia.

Kuuntele artikkelin musiikkiehdotukset, klikkaa tästä

Stravinskyn Kevätuhri räjäytti käyntiin vapauden vuosisadan, jonka lopussa ismejä oli enää yksi: pluralismi.

 

1900-luvulla musiikki muuttui räjähtävällä vauhdilla. Mikä vielä 1800-luvun lopussa oli tavatonta, kuulosti parinkymmenen vuoden kuluttua arkipäiväiseltä, hiukan myöhemmin jopa vanhanaikaiselta. Maailmansotien myllerrys vei Euroopan nollapisteeseen, jonka raunioille syntyi uudenlainen musiikin estetiikka.

Vuosisadan alun murrosajan kuuluisin räjähdys kaikui Théâtre des Champs-Élysées’ssa 29.5.1913, kun Ballets Russes -seurueen uutuusteos Kevätuhri sai ensiesityksensä. Nuoren pietarilaisen Igor Stravinskyn (1882-1971) musiikista ei tosin kuultu juuri mitään, sillä yleisö protestoi mylvien ja viheltäen lähes koko esityksen ajan. Osansa hermostukseen oli toki Vaslav Nijinskyn kulmikkaalla koreografialla, mutta Stravinskyn aiheuttama järkytys osoittautui pysyväksi.

Stravinsky kävi läpi monia tyylikausia venäläiskaudesta uusklassismiin ja sarjallisuuteen.

Mikä Kevätuhrissa oli niin mullistavaa? Sävellajit olivat lentäneet romukoppaan jo Arnold Schönbergin myötä, eivätkä harmonian värikkäät riitasoinnut olleet vieraita Richard Straussin hurjille oopperoille tai Aleksandr Skrjabinin näynomaisille orkesteriteoksille. Mikään aiempi taidemusiikki ei kuitenkaan vapauttanut rytmiä samalla tavalla kuin Kevätuhri. Lyhyet, monesti kansanlauluista lainatut melodianpätkät toistuvat hypnoottisesti jopa kymmeniä kertoja peräkkäin, ja iskevää rytmiikkaa tukee valtavalla lyömäsoitinryhmällä täydennetty jättiläisorkesteri.

  • Igor Stravinsky: Kevätuhri
  • (Naxos: STRAVINSKY, I.: Sacre du printemps (Le) / BARTÓK, B.: The Miraculous Mandarin / MUSSORGSKY, M.P.: A Night on the Bare Mountain (Salonen))

Irti sävellajeista

Samaan aikaan Wienissä eteni Schönbergin irtiotto tonaalisuuden kahleesta. 1912 valmistuneen Pierrot lunaire -laulusarjan ekspressionistisessa fantasiamaailmassa vapauden huuma on raikas, mutta säveltäjälle jatkuva tonaalisten keskusten välttely tuotti päänvaivaa. Lopulta vuonna 1923 hän esitti julistuksensa, joka on johtanut yhteen musiikinhistorian suurimmista väärinymmärryksistä: metodin säveltämiseksi kahdellatoista säveltasolla, jotka suhteutuvat ainoastaan toisiinsa.

Alun alkaenkin 12-säveljärjestelmä oli tarkoitettu tekniseksi apuvälineeksi säveltäjälle, joka halusi keskittyä musiikin ilmaisulliseen sisältöön välttäen samalla sävellajitunnun syntymisen epähuomiossa. Oli siis laadittava kaikki säveltasot sisältäviä “rivejä”, joiden soveltaminen ehkäisi saman sävelen toistumisen liiaksi ja muodostumisen tonaaliseksi kiintopisteeksi. Kuulijalle rivien seuraaminen on lähes mahdotonta eikä kovin olennaistakaan, mutta kuinkas kävikään? Lähes aina dodekafonisen, siis 12-säveljärjestelmää noudattavan, teoksen esityksessä käsiohjelmateksti alkaa tuon sävellystekniikan esittelyllä.

Olennaisempaa voisi olla teosten tunnesisältö, kuten Schönbergin ehkä tunnetuimman oppilaan Alban Bergin (1885-1935) Lyyrisessä sarjassa vuodelta 1926. Jousikvartetille sävelletyn, riipaisevan tunteikkaan sarjan vuosikymmenien ajan salaisuudeksi jäänyt tausta pohjaa Bergin täyttymättömään rakkaussuhteeseen naimisissa olleen Hanna Fuchsin kanssa.

  • Alban Berg: Lyyrinen sarja
  • (Naxos: BERG, A.: Chamber Works (Alban Berg Quartet), raidat 3-8)

Schönbergin toiselle oppilaalle Anton Webernille (1883-1945) dodekafonian matemaattinen kauneus oli loppumaton inspiraation lähde. Lukemattomin eri tavoin kaanoneiksi ja symmetrisiksi peilimuodoiksi laaditut omalaatuisen tiiviit teokset tuikkivat tähtien lailla sävelavaruudessa. Kukin soittaja asettuu usein vain yhden tai kahden sävelen ajaksi keskiöön jatkuvasti muuttuvassa sointivärien kaleidoskoopissa, kuten 1928 sävelletyssä Sinfoniassa.

  • Anton Webern: Sinfonia, op. 21
  • (Naxos: WEBERN, A.: Symphony / 5 Pieces / 3 Orchestral Songs / Das Augenlicht / Cantatas Nos. 1 and 2 (Oelze, BBC Singers, Berlin Philharmonic, Boulez), raidat 9-10)

 

Klassismin keveyttä ja kansanmusiikkia

Sergei Prokofjevin musiikille olivat ominaista rytminen kirpeys ja melodioiden vuolaus.

Niin Kevätuhrin runsauden kuin wieniläisen atonaalisuudenkin eräänlaisena vastaliikkeenä voi nähdä uusklassismin, paluun selkeiden kolmisointujen maailmaan. Tyylipuhtaan esimerkin tarjosi Sergei Prokofjev (1891-1953) vuonna 1917 valmistuneella “Klassisella sinfoniallaan“. Alle vartin mittainen teos mukailee Haydnin tyyliä ujuttaen kuitenkin mukaan äkkivääriä, 1700-luvun musiikille vähemmän tyypillisiä ratkaisuja.

  • Sergei Prokofjev: sinfonia nro 1 D-duuri, op. 25
  • (Naxos: PROKOFIEV, S.: Symphony No. 1 / Romeo and Juliet Suite No. 2 / The Love for Three Oranges Suite (St. Petersburg Philharmonic, Temirkanov), raidat 1-4)

 

 

Prokofjevin myöhemmälle musiikille tyypillistä on paitsi melodioiden vuolaus, myös kirpeys, jossa voi halutessaan nähdä ironisia kannanottoja Neuvostoliiton kulttuurielämää kohtaan. Groteskin satiirin kuningas oli kuitenkin Dmitri Shostakovitsh (1906-75). Jos nyt vaikkapa oopperassa joku löytää kellarista ruumiin, olisi romantiikan ajan säveltäjä ilmentänyt tunteikasta järkytystä parhaansa mukaan. Mutta Shostakovitsh, oopperassaan Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, pistääkin humpaksi ja ottaa ihmisen loputtomasta raadollisuudesta kaiken irti.

  • Dmitri Shostakovitsh

    Dmitri Shostakovitsh: U menya byla kuma, oopperasta Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth

  • (Naxos: SHOSTAKOVICH, D.: Lady Macbeth of the Mtsensk District [Opera] (Vishnevskaya, Gedda, Ambrosian Opera Chorus, London Philharmonic, Rostropovich), raidat 35-36)

 

Dmitri Shostakovitshin Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth ravisutti rajulla musiikillaan ja seksikuvauksillaan vielä tänä talvena Kansallisoopperassa.

Kansanmusiikin puhtaus viehätti Itä-Euroopan säveltäjiä.Leos Janacek (1854-1928) kehitti elämänsä loppua kohden yhä omaperäisemmäksi muotoutuneen sävellystyylin, jossa tshekin kielen luontainen rytmi ja musiikin moderni muotoilu lyövät kättä. Hänen oopperoistaan ainakin Jenufa (1904) ja Katja Kabanova (1921) ovat pysyneet suosiossa.

Unkarilainen Béla Bartók (1881-1945) eteni kansanlaulujen pohjalta vieläkin pidemmälle. Helposti lähestyttävät melodiat saivat hänen käsittelyssään kirpeitä sävyjä, usein jopa kahden eri sävellajin soidessa polytonaalisesti päällekkäin. Kaanon- ja peilisommitelmat kiehtoivat myös Bartókia, mistä mainio esimerkki on 1936 valmistunut Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle.

Bela Bartok
  • Béla Bartók: Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle.
  • (Naxos: BARTOK, B.: Dance Suite / Music for Strings, Percussion and Celesta / The Wooden Prince Suite (Toronto Symphony, Saraste): raidat 7-10)

Ranskassa uusklassisteiksi voidaan lukea mm. Darius Milhaud, Arthur Honegger ja Francis Poulenc (1899-1963), jonka kepeät ja ilmavat kuorolaulut toivat raikkaan tuulahduksen raskassoutuisen romantiikan jälkeiseen aikaan. Sävellettyjen runojen ei enää tarvinnut olla ylevyydessään painokkaita, vaan oivaa materiaalia tarjosivat mm. Guillaume Apollinairen tajunnanvirtamaiset säkeet: Keittäjä kynii hanhet / Ah! lumi putoaa / Olisipa armaani käsivarsillani.

  • Francis Poulenc: Sept chansons, osa 1: La blanche neige
  • (Naxos: POULENC, F.: Choral Music (Chansons francaises) (The Sixteen, Christophers), raita 22: No. 1. La blanche neige (The White Snow)

Ohittamaton nimi 1900-luvun alun ranskalaisessa musiikissa on Maurice Ravel (1875-1937). Hänet yhdistettiin milloin impressionismiin, milloin uusklassismiin, ja onpa kuuluisan Boleron nähty loputtomassa toistossaan ennakoivan jopa 1970-luvun minimalismia. Maukkaiden orkesterivärien ystävänä tunnettua Ravelia innosti myös jazz, jonka vaikutukset kuuluvat hänen myöhäisessä mestariteoksessaan, Konsertossa vasemmalle kädelle (1930). Niin – ainoastaan vasemmalle kädelle, sillä teoksen tilannut mestaripianisti Paul Wittgenstein oli menettänyt oikean kätensä maailmansodassa. Pianon oikealle kädelle yleensä kuuluvan ylärekisterin puuttuessa teos soi kiinnostavan “vinksahtaneesti” matalissa bassosävyissä.

  • Maurice Ravel: Konsertto vasemmalle kädelle D-duuri
  • (Naxos: RAVEL: Piano Concertos / FAURE: Ballade, raita 1: Piano Concerto for the Left Hand (esitt. Louis Lortie))

Kokeellinen Amerikka

Aina 1900-luvun alkuun asti länsimaisen taidemusiikin menestys keskittyi hyvin pienelle alueelle; pääasiassa saksan-, ranskan- ja italiankieliseen Eurooppaan sekä muutamiin kukoistuskausiin reuna-alueilla. Pian tapahtui kuitenkin räjähdysmäinen leviäminen niin pohjoiseen ja itään kuin kauas länteenkin, aina Amerikkaan saakka.

Charles Ives

Etäisyys mahdollisti tuoreen näkökulman, ainakin Charles Ivesille (1874-1954). Soittokunnan johtajan poikana hänen kerrotaan paraatipäivinä asettuneen paikkaan, josta saattoi kuulla usean eri marssiorkesterin toisistaan riippumattoman soiton. Ives sai inspiraationsa juuri tällaisista törmäyksistä, jotka johtivat uusiin, ennustamattomiin ilmiöihin. Kenties huikein törmäysten kokonaisuus on 1916 valmistunut sinfonia nro 4, jonka lukemattomat virsi- ja kansanlaulumelodiat limittyvät kaoottisessa myllerryksessä.

  • Charles Ives: sinfonia nro 4
  • (Naxos: IVES, C.: Symphony No. 4 (London Philharmonic, Serebrier))

Euroopan vajotessa sotatantereeksi Amerikkaan päätyi myös suuri joukko merkittäviä säveltäjiä – Stravinsky, Schönberg, Bartók, Milhaud sekä saksalaisen uusklassismin suuri nimi Paul Hindemith etunenässä. Lähes koko uransa Yhdysvalloissa loi ranskalaissyntyinen Edgard Varèse (1883-1965), jonka käsitys musiikista “organisoituna äänenä” inspiroi tulevia sukupolvia aina kokeellisen rockin ikonia Frank Zappaa myöten. Teoksia ei tosin ole paria CD-levyllistä enempää: kriittinen säveltäjä päästi käsistään sävellyksiä harvakseltaan ja joutui odottamaan aina 1950-luvulle asti, kunnes teknologia oli tarpeeksi kehittynyttä hänen hurjimpia visioitaan varten. Lopulta Brysselin maailmannäyttelyssä 1958 yleisö pääsi kuulemaan synteettisten äänten vapaan virtauksen sadoista Le Corbusier’n suunnitteleman futuristisen paviljonkirakennuksen kaiuttimista nauhamusiikkiteoksessa Poème électronique.

  • Edgard Varèse: Poème électronique
  • (Naxos: VARÈSE, E.: Works (Complete) (Royal Concertgebouw Orchestra, Asko Ensemble, Chailly), raita 3: Poème électronique)

Aikansa kokeellisimmasta musiikista Varèse oli jo 1950-luvulla jäänyt auttamatta jälkeen. Kyseenalaistajista kuuluisin oli John Cage (1912-92), jonka teos 4’33” hämmensi newyorkilaisyleisön pahanpäiväisesti elokuussa 1952. Pianisti David Tudor istui soittimensa ääressä ja sulki koskettimiston kannen, avasi sen puolen minuutin jälkeen ja sulki jälleen, toisti saman parin minuutin kuluttua ja lopulta, otsikossa mainitun ajan jälkeen avasi kannen teoksen loppumisen merkiksi. Yhtäkään pianon tuottamaa ääntä ei kuultu, sillä nuotti koostuu pelkistä tauoista; yleisön tuottamia sen sijaan runsaasti. Oliko kyseessä vitsi vai syvällinen kysymys musiikin pohjimmaisesta luonteesta (mikä oli Cagen vilpitön ja painava tarkoitus), on säilynyt väittelyn aiheena nykypäiviin saakka.

John Cage

Sonaatteja ja välisoittoja preparoidulle pianolle. Yli tunnin mittainen kokonaisuus vuosilta 1946-48 edellyttää monenlaisten ruuvien, muttereiden ja kuminpalojen virittämistä pianon kielien väliin. Mystinen ja mietteliäs musiikki ilmentää hindulaisen estetiikan mukaisia pysyviä tunnetiloja.

  • John Cage: Sonaatteja ja välisoittoja
  • (Naxos: CAGE, J.: Sonatas and Interludes for Prepared Piano (B. Berman))

Eurooppa nollapisteen jälkeen

Jos John Cagen musiikillinen ajattelu lähti nollapisteestä, Euroopassa nollapisteeseen oli pudonnut koko yhteiskunta. Toisen maailmansodan kauhujen jälkeen taiteen oli mahdotonta palata entiselleen. Uuden, täysin vanhasta traditiosta vapaan musiikin airueksi asettui nuori ranskalainen Pierre Boulez (1925-2016). Yhdessä saksalaisen Karlheinz Stockhausenin ja italialaisen Luigi Nonon kanssa häntä pidetään säveltasojen täydellisen matemaattisesti perusteltuun järjestämiseen tähdänneen sarjallisen musiikin isänä.

Pierre Boulez ja Elliot Carter (vas.) vannoivat modernismin nimiin.

Tietenkään sarjallisen musiikin matemaattisuus ei ollut täydellistä, ja tietenkin nuoret säveltäjät olivat menneille sukupolville velkaa. Mutta eurooppalaisten esikuvien lisäksi myös muiden musiikkikulttuurien vaikutukset alkoivat kuulua. Boulezin 1955 valmistuneen, tiukasti organisoidun laulusarjan Le marteau sans maître (“Vasara ilman isäntää”) soitinnus muistuttaa jännittävästi indonesialaisen gamelan-musiikin maailmaa.

  • Pierre Boulez: Le marteau sans maître
  • (Naxos: BOULEZ, P.: Marteau sans maître (Le) / Dérives I and II (Summers, Ensemble InterContemporain, Boulez))

Yksi 1900-luvun omaperäisimmistä säveltäjistä oli Olivier Messiaen (1908-92). Boulezin ja Stockhausenin opettajana hän oli maailmansotien jälkeisen ajan musiikin tärkeä taustavaikuttaja, mutta omissa teoksissaan jäljittelemätön synesteettisesti eli aistienvälisesti koettujen harmoniavärien sekä suurimman inspiraationsa, linnunlaulun, välittäjä. Turangalîla-sinfonian kaltaisten valtavien kokonaisuuksien lisäksi Messiaen oli mestari myös miniatyyrien parissa, kuten suosittu huilun ja pianon duo Le merle noir (“Mustarastas”) osoittaa.

  • Olivier Messiaen: Le merle noir
  • (Naxos: POULENC: Flute Sonata / MESSIAEN: Le Merle Noir / BOULEZ: Sonatine, raita 4: Le merle noir (esitt. Patrick Gallois))
Witold Lutosławski oli puolalaisen modernismin johtohahmo.

Keskieurooppalaisen yleisön huomioon nousi 1960-luvun alussa kaksi puolalaista säveltäjää. Krzysztof Pendereckin (s. 1933) riipivä Valituslaulu Hiroshiman uhreille vuodelta 1960 pakotti 52 jousisoittajaa alkuvoimaisiin sävelkimppuihin eli klustereihin sekä glissandoihin ja osittain vapautti musiikin säveltasojen maailmasta. Witold Lutoslawski (1913-94) taas esitteli 1961 orkesteriteoksensa Venetsialaiset leikit, jossa hän sovelsi ensi kertaa aleatoriikkaa. Tiettyjen jaksojen aikana soittajat saavat vapaasti valita rytminsä, mikä johtaa osittaiseen sattumanvaraisuuteen harmoniassa. Leikkisää, ja vapaata!

  • Krzysztof Penderecki: Valituslaulu Hiroshiman uhreille
  • (Naxos: PENDERECKI, K.: Threnody To the Victims of Hiroshima / Canticum canticorum Salomonis / De natura sonoris Nos. 1 and 2 (Penderecki), raita 2: Threnody To the Victims of Hiroshima
  • Witold Lutoslawski: Venetsialaiset leikit
  • (Naxos: LUTOSLAWSKI, W.: Orchestral Music (Lutoslawski), levy 2, raita 4: Jeux venitiens)

Unkarilaissyntyinen György Ligeti (1923-2006) määritteli 1960-luvun musiikissaan soitettavat nuotit hyvin tarkkaan. Lopputulos oli kuitenkin monimutkainen kudos, jossa yksittäinen sävel kutistuu massan osaksi. Alettiin puhua mikropolyfoniasta ja kenttätekniikasta, josta mainio esimerkki on kuoroteos Lux aeterna vuodelta 1966. Toisin kuin sarjallisuutta ylistäneiden kollegojensa, Ligetin musiikki saavutti tuoreeltaan varsin suuren kuulijakunnan. Suurin osa heistä ei kuitenkaan tiennyt, kenen kynästä villisti suriseva äänimaailma Jupiterin maisemissa elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu oli peräisin.

  • György Ligeti: Lux aeterna
  • (Naxos: Choral Concert: Latvian Radio Choir – THORESEN, L. / LIGETI, G. / VIĻUMS, M. / CAGE, J. / HILLBORG, A. / TULEV, T. (Mythes Étoilés), raita 4: Lux aeterna)

 

Philip Glassin ooppera Einstein on the Beach on nykyoopperan klassikkoja.

Viimeiset “ismit”?

Sarjallisuuden, serialismin, piti olla taiteen johdonmukaiseen kehitykseen uskoville lopullinen huipentuma. Amerikassa syntyi kuitenkin uusi liike, joka asettui täysin tuota äärimmäisen monimutkaista musiikkia vastaan. Jatkuvien uusien ärsykkeiden sijaan minimalismi tarjosi toistoa, toistoa, toistoa.

Philip Glass

Minimalismiin yhdistetyistä säveltäjistä tunnetuimmiksi ovat oopperoidensa myötä nousseet Philip Glass (Einstein on the Beach, Satyagraha) ja John Adams (Nixon in China), mutta puhtaimmin sen periaatteet kiteytyvät Steve Reichin (s. 1936) varhaisissa teoksissa. Piano Phase vuodelta 1967 sisältää vain yhden alle kaksisekuntisen fraasin toistettuna kahdella pianolla lukemattomia kertoja. Avainsana on phase shifting, vaihesiirtymä: toinen pianoista jää vähitellen toisesta aavistuksen jälkeen, mikä synnyttää aina uuteen asentoon asettuvia yhteissointeja pianojen ollessa jatkuvasti eri vaiheessa tuota pikku fraasia teoksen 20-minuuttisen keston aikana.

  • Steve Reich: Piano Phase
  • (Naxos: REICH, S.: Early Music (Reich), raita 2: Piano Phase (version for 2 pianos))

Reich löysi vaihesiirtymäilmiön operoidessaan ääninauhureiden parissa. Äänitystekniikka toi uusien ideoiden äärelle myös ranskalaiset Gérard Griseyn ja Tristan Murail’n. He analysoivat äänen spektriä, siis soivan sävelen yläsävelsarjaa, jonka eri osien väliset voimasuhteen saavat aikaan instrumenteille ominaiset sointivärit. Grisey perusti 1975 säveltämänsä teoksen Partiels kokonaan yhden sävelen, pasuunan soittaman matalan E:n, yläsävelsarjaan. 18 soittajan yhtye leikittelee sävelen syttymismekanismeilla korostaen eri yläsäveliä vuorollaan. Sävellystapaa alettiin kutsua spektralismiksi, ja se on vaikuttanut voimakkaasti monen nykysäveltäjän, kuten esim. Kaija Saariahon ja Georg Friedrich Haasin tuotantoon.

  • Gérard Grisey: Partiels
  • (Naxos: GRISEY, G.: Espaces Acoustiques (Les) (Knox, ASKO Ensemble, West German Radio Symphony, Asbury), raita 3: Les espaces acoustiques: Partiels)

Vastakohtaisuus ja äärimmäisyys herättävät aina huomiota taiteen kentällä. Yksi 1970-luvulla ilmaantuneista uusista “tyyleistä” on uuskompleksisuus, jonka apostoliksi on usein luettu englantilaissyntyinen Brian Ferneyhough (s. 1943). Hän onnistui lataamaan jopa soolohuilulla soitettavan teoksensa Unity Capsule (1973-76) nuottiin niin paljon informaatiota, että sitä on mahdoton seurata kattavasti ilman erillistä valmistautumista. Vastaliike oli tietysti informaation minimointi, uusyksinkertaisuus, joka käsitteenä on kuitenkin epämääräinen. Uusyksinkertaisuuden edustajaksi on usein mainittu virolainen Arvo Pärt (s. 1935) ja hänen tasaiseen asteikkokulkuun perustuva tintinnabuli-tyylinsä, jota edustaa mm. 1978 sävelletty Spiegel im Spiegel viululle ja pianolle.

  • Brian Ferneyhough: Unity Capsule
  • (Naxos: Flute Recital: Craig, Richard – KARSKI, D. / FERNEYHOUGH, B. / JOHNSON, E. / BANG, M. / SCIARRINO, S. / CROFT, J. / BARRETT, R. (Inward), raita 2: Unity Capsule)
  • Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel
  • (Naxos: PART: Spiegel im Spiegel / Fratres / Fur Alina, raita 6: Spiegel im Spiegel)

Mullistusten vuosisata laajensi eurooppalaislähtöisen musiikin vaikutuspiiriä, mutta sen tekijät ovat viime aikoihin asti olleet lähes yksinomaan valkoihoisia miehiä. Yksi merkittävimmistä sukupuolten välisen epätasa-arvon murtajista on venäläinen, 1931 syntynyt Sofia Gubaidulina. Hänen teoksissaan on usein voimakas hengellinen ulottuvuus, kuten 1980 valmistuneessa, niin jumalanpalvelukseen kuin Bachin Musikalisches Opfer -teokseen viittaavassa viulukonsertossa Offertorium.

  • Sofia Gubaidulina: Offertorium
  • (Naxos: GUBAIDULINA, S.: Offertorium / Hommage à T.S. Eliot (Kremer, Whittlesey, Dutoit), raita 1: Offertorium)

Kun vielä sata vuotta aiemmin aikakausi ja ympäristö määrittivät tarkkaan, millaista musiikkia säveltäjä loi, ei 1900-luvun lopulla enää tunnettu rajoja. Ehkä ainoa “ismi”, joka enää vallitsee, onkin pluralismi, mahdollisuuksien moninaisuus. Loputon valinnanvapaus voi tuntua kaoottiselta, mutta vahvoilla säveltäjäpersoonilla riittää uutta sanottavaa myös seuraavalle vuosisadalle.

Lauri Mäntysaari

Kuuntele artikkelin musiikit, klikkaa tästä!