III: Romantiikan runsaudesta vallankumoukseen

Joseph Danhauserin maalaus Ilta Listzin luona esittelee aikakauden kulttuurikermaa salonkimiljöössä. Vasemmalta oikealle ovat Alexandre Dumas, Victor Hugo, George Sand, Niccolo Paganini, Gioachino Rossini, sekä Marie d’Agoult Listzin jalkojen juuressa.

1800-luku oli musiikissa tunteen valtakausi. Täysromantiikka lied-musiikin kukoistuksineen nosti valokeilaan intiimit tunteet. Vuosisadan lopulla vallitsivat myös kansallistunteet. Ja lopulta koitti musiikin murros.

Alussa oli tietenkin Ludwig van Beethoven (1770-1827). Hänen Eroica-sinfoniansa, johon juttusarjan edellinen osa päättyi, raivasi jo tietä uudelle aikakaudelle, mutta lisää oli tulossa. Fidelio-ooppera ylisti vapauden ja vallankumouksen ihanteita, jotka olisivat vielä pari vuosikymmentä aiemmin olleet vaarallisia julkistaa.

Myös musiikilliset muodot saivat kyytiä huipentuen 32 pianosonaatin yhä omaperäisemmiksi muuttuneissa ratkaisuissa sekä viimeisissä jousikvartetoissa, joiden ymmärtämiseen musiikkiyleisöllä kului vähintäänkin vuosikymmeniä. Osansa oman tien kulkemiseen oli etenevällä kuulo-ongelmalla, joka alkoi jo vuosisadan alussa ja paheni 1820-luvulla käytännössä täydeksi kuuroudeksi. Beethovenin musiikkia sykkinyt maailma käpertyi hänen päänsä sisäiseksi.

Suurimmalla mullistuksellaan hän kuitenkin sananmukaisesti syleili koko maailmaa. Kun sinfoniaan nro 9 d-molli oli vuonna 1823 jo syntynyt kosmisen laaja avausosa, hämmästyttävästi yhdestä motiivista versova scherzo ja kaksi melodiaa suloisesti muunnellen risteyttävä hidas osa, oli vaikea lisätä paukkuja finaaliin. Beethoven toi lavalle neljä solistia ja kuoron laulamaan Friedrich Schillerin oodia An die Freude (“Ilolle”), ja loppu on historiaa.

  • Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli op. 125
  • (Naxos: BEETHOVEN, L.: Symphony No. 9, “Choral” (Arnold Schoenberg Choir, Chamber Orchestra of Europe, Harnoncourt))

Kiehtovat tarinat kuolemasta

 

Franz Schubert

Fidelion esitystä Wienissä 1814 seurasi muuan ujo koulupoika, joka ihaili Beethovenia yli kaiken. Vain 31-vuotiaana päättyneen elämänsä aikana Franz Schubert (1797-1828) sivusikin esikuvansa saavutuksia mm. suuren sinfonian nro 9 C-duuri sekä mittavien pianosonaattien säveltäjänä. Mutta ominta ja erityisintä Schubertille olivat yksinlaulut, liedit. Vain 18-vuotiaana säveltämässään liedissä Erlkönig hän punoo hämmästyttävästi draamaksi kertojan ja kolmen roolihenkilön äänet. Romantiikan alkuaikojen suuren runoilijan Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) kertomus isänsä kyydissä ratsastavasta kuolemansairaasta pojasta, jota suloisen keijukaiskuninkaan hourekuva houkuttelee, etenee henkeäsalpaavalla voimalla.

  • Franz Schubert: Erlkönig, op. 1
  • (Naxos: SCHUBERT, F.: Schöne Müllerin (Die) / Erlkönig / An die Musik / Heidenröslein (Fischer-Dieskau, G. Moore), raita 24: Erlkonig, Op. 1, D. 328)

Kuolema oli romantiikan ajan taiteessa suosittu aihe. Jotkut kuvasivat sitä Schubertin tapaan intiimisti, toisilla keinot olivat suureelliset. Ranskalainen Hector Berlioz (1803-69) tuli tunnetuksi teostensa kapellimestarina jopa tuhannen esiintyjän konserteissa. Massiivisin koneisto lienee ollut vuonna 1837 valmistuneessa Requiemissä, alaotsikoltaan Grande Messe des morts (“Suuri kuolinmessu”): mm. 58 vaskisoittajan, 108 jousisoittajan ja kymmenen patarumpalin lisäksi tarvittiin kuoro, jonka 700-800 laulajasta tosin vain neljänsadan säveltäjä toivoi laulavan teoksen hiljaisemmissa osissa.

Berlioz’n tunnetuin teos, nuoren ja tulisieluisen säveltäjän 1830 luoma Fantastinen sinfonia, suorastaan mässäilee kuolemalla. Se on romanttisen ohjelmamusiikin merkkipaalu, joka kuvaa nuorukaisen onnetonta rakkautta ja hallusinatorisia unia. Harvinaisen kouriintuntuva on neljännen, viimeistä edeltävän Marssi mestauslavalle -osan loppu, jossa ei voi erehtyä giljotiinin putoamisen ja pään katkomisen äänistä. Mutta painajainen ei lopu, vaan jatkuu noitien maailmassa. Rakastetun kuvana halki teoksen seuraava tunnusmelodia, idée fixe, muuttuu rienaavaksi tanssiksi ennen loppuhuipennusta.

  • Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia op. 14
  • (Naxos: BERLIOZ, H.: Symphonie fantastique (Orchestre Révolutionnaire et Romantique, Gardiner)) 

Oopperan vuosisata

 

Kuka mahtoi olla Euroopan tunnetuin säveltäjä 1820-luvulla? Tuskin ainakaan Beethoven, vaikka häntä Wienissä ihailtiinkin. Italia ja Ranska olivat nimittäin hurmautuneet Gioachino Rossinin (1792-1868) oopperoista.

Cioachino Rossini

Rossinin musiikissa yhdistyvät ilmaisun keveys, draaman terävyys, äly ja huumori tavalla, joka on taannut varsinkin hänen koomisille oopperoilleen edelleen jatkuvan suosion. Edelleen satoja kertoja vuodessa esitetään Sevillan parturia (Il barbiere di Siviglia), jonka vauhdikas esittelyaaria “Largo al factotum” saa baritonit kilvoittelemaan artikulaatiokykynsä äärirajoilla.

37-vuotiaana – sävellettyään 37 oopperaa – Rossini vetäytyi nautiskelemaan eläkepäivistä ja herkuttelemaan huippukokki Marie-Antoine Carêmen hänen mukaansa nimeämillä ruokalajeilla, kuten Tournedos Rossini -pihvillä.

  • Gioachino Rossini: Largo al factotum, oopperasta Sevillan parturi
  • (Naxos: ROSSINI, G.: Barbiere di Siviglia (Il) (Highlights) (Levine), raita 4: Act I: Cavatina: La ran la le ra la ran la la … Largo al factotum della citta (Figaro) – esitt. Sherrill Milnes)
Vincenzo Bellini

Italialaisen oopperan kukoistus jatkui myös Rossinin jälkeen. Vincenzo Bellinin (1801-35) ja Gaetano Donizettin (1797-1848) oopperat seurasivat bel canto (“kaunis laulu”) -tyylin ihannetta, jossa näyttämötapahtumista erilleen nousevien aarioiden suloisille melodioille raivattiin kaikki niiden tarvitsema tila.

 

 

 

 

Giuseppe Verdi

Vuosisadan suuri NIMI oli kuitenkin Giuseppe Verdi (1813-1901). Melodioita hänen oopperoistaan – tunteikkaista La traviatasta ja Rigolettosta mahtipontiseen Aidaan ja psykologisesti hämmästyttävän tarkkanäköiseen Otelloon – hyräiltiin joka kadunkulmassa ympäri Italian. Ehkä vaikutusvaltaisimman kappaleensa Verdi sävelsi kuitenkin jo varhaiseen vuoden 1842 oopperaansa Nabucco. Raamattuun pohjautuvassa tarinassa heprealaiset orjat muistelevat kotimaataan hymnin Va, pensiero sävelin. Tuosta hymnistä tuli 1800-luvun puolivälissä Italian yhtenäisyysliikkeen suosikki ja eräänlainen epävirallinen kansallislaulu, jota laulamassa oli Verdin muistokulkueessa vuonna 1901 jopa 300 000 ihmisen joukko.

  • Giuseppe Verdi: Va, pensiero, oopperasta Nabucco
  • (Naxos: VERDI, G.: Nabucco [Opera] (Gobbi, Suliotis, Cava, Prevedi, Vienna State Opera Chorus and Orchestra, Gardelli), raita 24: Act III Scene 2: Va, pensiero, sull ali dorate (Chorus))

 

Italialaisen oopperan kukoistus ei päättynyt Verdiin. 1800-luvun lopulla syntyi verismiksi kutsuttu suuntaus, joka kunnioitti naturalistisen kirjallisuuden ihanteita. Mm. Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana ja Ruggero Leoncavallon Pajatso kuvasivat jumalten ja kuninkaiden sijaan tavallisten ihmisten elämää iloineen ja suruineen.

Tyylilajin mestariksi nousi Giacomo Puccini (1858-1924), tavaramerkkinään suloiset, intohimoisten viulujen tukemat laulumelodiat. La bohémen rakkaustarina hellytti katsojien sydämiä ensi-illassaan 1894, tositapahtumiin perustuva Tosca taas järkytti murha- ja kidutusaiheillaan vuonna 1900. Viime töikseen Puccini palautti oopperan kuninkaalliseen ympäristöön mahtipontisella itämaisella palatsidraamallaan Turandot, joka sai ensi-iltansa vasta säveltäjän kuoleman jälkeen 1926. Sen sankarin, prinssi Calafin, aaria Nessun dorma (“Kukaan ei saa nukkua”) on noussut tähtitenoreiden suosikiksi myös konserttilavoilla.

  • Giacomo Puccini: Nessun dorma, oopperasta Turandot
  • (Naxos: PUCCINI, G.: Turandot [Opera] (Sutherland, Pavarotti, Caballé, Ghiaurov, Krause, Pears, John Alldis Choir, London Philharmonic, Mehta), raita 20: Act III Scene 1: Nessun dorma! (Calaf, Women))

 

Saksassa ooppera kulki omia latujaan, ja sen sai aikaan yksi mies: Richard Wagner (1813-1883). Hän pyrki ylevöittämään taiteenlajin itse käsikirjoittamillaan kansanlegendoilla, kuten Lentävä hollantilainen (1842) ja Tannhäuser (1845). Pelkkä nimitys “ooppera” ei kuitenkaan pian enää riittänyt. Wagnerin teokset olivat kokonaistaideteoksia (“Gesamtkunstwerk”), joissa musiikki, draama ja filosofia sulautuivat yhdeksi.

Tunnusomaisinta Wagnerin musiikille ovat johtoaiheet: pienet melodianpätkät, jotka yhdistyvät tiettyihin roolihenkilöihin. Siten roolihahmo on usein orkesterimusiikin kautta läsnä, vaikka häntä ei lavalla näkyisikään.

Richard Wagner oli romantiikan vuosisadan vallankumoustaiteilija numero yksi. Tässä hän on ajatuksiinsa vaipuneena kotonaan Wahnfriedissä, jonka seinillä on kuvattuna hänen oopperoidensa hahmoja. Franz Lenbachin maalaus.

 

Ihailipa Wagnerin saavutuksia tai ei, mittasuhteissaan ne ainakin ovat vertaansa vailla. Neljän oopperan saksalais-skandinaaviseen mytologiaan perustuva eepos Nibelungin sormus vei säveltäjältään peräti 26 vuotta (1848-74) ja sisältää kaikkiaan 15 tuntia musiikkia. Tämän työn keskellä ehti kuitenkin syntyä myös Wagnerin kenties mullistavin partituuri, suuri rakkausooppera Tristan ja Isolde. Sen päättävä lemmenkuolokohtaus on niin pakahduttava, että Isolden halu menehtyä rakastettunsa rinnalla alkaa tuntua täysin uskottavalta.

  • Richard Wagner: Mild und leise wie er lächelt, oopperasta Tristan ja Isolde
  • (Naxos: WAGNER, R.: Tristan und Isolde [Opera] (B. Nilsson, Windgassen, C. Ludwig, Talvela, Waechter, Bayreuth Festival Orchestra, K. Böhm), raita 29: Act III Scene 3: Mild und leise wie er lachelt (Isolde, Melot, Marke))

Sanattomat laulut ja pianon runous

 

Ei ihme, että ooppera kukoisti romantiikan aikana – koko aikakauden musiikin ihanne perustui laulullisuuteen. Kaikki eivät kuitenkaan tarvinneet lauluihinsa sanoja.

Felix Mendelssohn (1809-47) päätyi jopa nimeämään kahdeksaksi kuuden pianokappaleen kokoemaksi koostamansa sarjan Sanattomiksi lauluiksi. Ainakin viidennen kokoelman päätöskappaleen Kevätlaulu mukana osaa useampikin nykykuulija laulaa.

  • Felix Mendelssohn: Allegretto grazioso A-duuri, op. 62/5, “Kevätlaulu”
  • (Naxos: MENDELSSOHN, Felix: Lieder ohne Worte (Songs without Words), Books 1-8 / Albumblatt (D. Barenboim), raita 16: No. 30 in A Major, Op. 62, No. 6, MWV U161, “Fruhlingslied” (Spring Song))
Frederic Chopin

Mendelssohn tunnettiin paitsi pianomusiikin, myös muiden kamarimusiikkiteosten, vastustamattoman lyyrisen viulukonserton sekä viiden sinfonian säveltäjinä. Sen sijaan Frédéric Chopin (synt. Fryderyk, 1810-49) keskittyi lähes pelkästään pianoon. Hän oli ihailtu esiintyjä, mutta muutettuaan synnyinmaastaan Puolasta 20-vuotiaana Pariisiin hän antoi vain kolmisenkymmentä julkista konserttia loppuelämänsä aikana.

Parhaimmin “pianon runoilijaksi” kutsuttua Chopinia pääsikin kuulemaan intiimien kotisalonkikonserttien osallistujana. Niissä kuultiin ensi kertaa monia länsimaisen musiikin harmoniakäsitystä mullistaneita teoksia, kuten kuuluisa preludi nro 4 e-molli. Tuo pikku preludi on jättänyt jälkensä jopa bossa novan historiaan: kuunnelkaapa tarkkaan Antonio Carlos Jobimin klassikkoa Insensatez!

  • Frédéric Chopin: preludi e-molli, op. 28/4
  • Naxos: CHOPIN, F.: 24 Preludes / Piano Sonata No. 2 / Polonaise No. 6, “Heroic” (Kissin), raita 4: No. 4 in E minor)
  • Antonio Carlos Jobim: Insensatez
  • (Naxos: Amigos Para Siempre, raita 7. Insensatez (arr. L. Schifrin) – esitt. José Carreras)

 

Suurempiin mittasuhteisiin pianon runous kehittyi unkarilaisen Franz Lisztin (1811-86) käsissä. Hänen satojen pianoteostensa kokoelmaan lukeutuu sonaatti h-molli, jonka ainoaan, puolituntiseen osaan on puristettu kokonaisen neliosaisen sonaatin rakenne. Liszt laajensi musiikin runollisuuden myös orkesterin mittakaavaan kolmellatoista teoksellaan, joita hän kutsui sinfonisiksi runoiksi. Siten Liszt toimi myöhemmin esikuvana myös Jean Sibeliukselle.

Liszt oli Wagnerin appi ja läheinen ystävä. Wagnerin mullistavat ajatukset musiikin tulevaisuudesta vaikuttivat myös häneen. Harmonisesti mullistavimmillaan Liszt on myöhäisissä pianokappaleissaan, kuten runsaasti ylinousevia kolmisointuja sisältävässä, hämyisessä teoksessa Nuages gris (“Harmaat pilvet”).

  • Franz Liszt: Nuages gris
  • (Naxos: LISZT, F.: Piano Sonata in B Minor / Nuages gris / La notte / La lugubre gondola (Zimerman), raidat 1-2)
Robert Schumann

Pianon runouden parissa aloitti myös Robert Schumann (1810-56). Hänen väitetään harjoitelleen pianonsoittoa sormia taivuttavan mekaanisen apuvälineen avulla niin ankarasti, että oikea käsi miltei halvaantui eikä koskaan palautunut virtuoosisoiton vaatimalle tasolle. Olipa tarina totta tai ei, pianistia Robertista ei tullut. Palavasti musiikkia rakastaneen nuoren miehen oli kanavoitava intohimonsa säveltämiseen.

Robert Schumannista kasvoi romanttisen säveltäjän arkkityyppi, jonka tunnemyrskyt tallentuivat lukuisiin piano- ja kamarimusiikkiteoksiin, yksinlauluihin, neljään sinfoniaan sekä muihin sävellyksiin, kuten tenhoavaan pianokonserttoon a-molli. Lopulta horjuva mielenterveys vei hänet yrittämään itsemurhaa hukuttautumalla vuonna 1854, ja viimein mielisairaalaan, jossa hän kaksi vuotta myöhemmin menehtyi.

  • Robert Schumann: pianokonsertto a-molli, op. 54
  • (Naxos: SCHUMANN, R.: Piano Concerto, Op. 54 / GRIEG, E.: Piano Concerto, Op. 16 (Perahia, Bavarian Radio Symphony, Colin Davis), raidat 1-3)

Robert Schumannin pianomusiikin uskollinen tulkki oli hänen vaimonsa Clara (synt. Wieck, 1819-96). Ihaillun soittotaitonsa lisäksi Clara oli myös lupaava säveltäjä, jonka valitettava kohtalo käy ilmi eräästä hänen kirjoituksestaan: “Luulin joskus, että minulla on luovia kykyjä, mutta luovuin ajatuksesta; naisen ei pidä haaveilla säveltämisestä – kukaan ei ole vielä kyennyt siihen. Minunko pitäisi olla ensimmäinen?” Ilmaisuvoimaisen pianotrion g-molli kaltaiset esimerkit osoittavat, että sekä kykyä että taitoa olisi löytynyt.

  • Clara Schumann: pianotrio g-molli op. 17
  • (Naxos: SCHUMANN, C.: Piano Trio / SCHUBERT, F.: String Quartet No. 13 (C. and T. Tetzlaff, A. Weithaas, G. Gergova, V. Jacobsen, R. Roberts, A. Gerhardt), raidat 1-4)

Kymmenennen sinfonian kirous

 

Johannes Brahms

Robertin ja Claran tarinaan kietoutuu olennaisena osana kolmas säveltäjä, Johannes Brahms (1833-97). Kun nuori säveltäjänalku esittäytyi Schumanneille vuonna 1853, Clara kirjoitti päiväkirjaansa hänen olevan “kuin Jumalan lähettämä”. Lahjakas nuori mies pysyi pitkään lupauksena, jonka pitkällinen haave sinfonian säveltämisestä kilpistyi kasvavaan rimakauhuun.

Sinfonia nro 1 c-molli valmistui lopulta 1876, lähes kahden vuosikymmenen valmistelun jälkeen. Se otettiinkin vastaan lajinsa merkkipaaluna ja Beethovenin työn jatkajana. Laajaan, tasapainoiseen ja voimalliseen kokonaisuuteen mahtuu myös henkilökohtainen kiintymyksen osoitus Clara Schumannia kohtaan: finaalin johdannossa kuultava torviteema on Claralle vuonna 1868 lähetettyyn kirjeeseen raapustettu alppitorven kutsu.

  • Johannes Brahms: sinfonia nro 1 c-molli, op. 68
  • (Naxos: BRAHMS, J.: Symphonies Nos. 1-4 / Haydn Variations / Liebeslieder Waltzes / Hungarian Dances (Leipzig Gewandhaus Orchestra, Chailly), raidat 1-4)

Brahmsin sinfoniasarja täydentyi vielä kolmella, mutta moni muu päätyi Beethovenin tapaan yhdeksään. Anton Brucknerin (1824-96) omintakeisen kulmikkaiden, kolossaalisten saavutusten numerointi tosin johtaa harhaan: omista taidoistaan epävarma säveltäjä hyväksyi vasta 1866 valmistuneen c-mollisinfonian ensimmäisekseen. Siten jälkipolvien oli kutsuttava aiemmin syntynyttä teosta “sinfonia nro 0:ksi”. Myöhemmin löydettiin vielä uusi sinfonia, josta tuli “sinfonia nro 00”.

Gustav Mahlerin johtamistyyli innost aikanaan monia karikatyyrin piirtäjiä. Tässä yksi tulkinta.

Gustav Mahlerille (1860-1911) sinfonioiden määrästä tuli pakkomielle. Valtavan, jättiläisorkesterille ja suurkuorolle sävelletyn sinfonian nro 8 jälkeen hän taikauskoisesti pelkäsi kuolevansa seuraavan suurteoksensa jälkeen, jos hän nimeäisi sen sinfoniaksi. Siten orkesterille ja laulusolisteille kirjoitetusta Das Lied von der Erdestä (“Maan laulu”) tulikin laulusarja. Seuraavana vuonna Mahler kuitenkin aloitti sinfonian nro 9, sai sen valmiiksi ja – kuoli. Kymmenennestä sinfoniasta ehti valmistua vain ensimmäinen osa, joka on kuitenkin säilynyt konserttiohjelmistossa esimerkkinä säveltäjänsä laajojen kokonaisuuksien hallinnasta sekä eteenpäin katsovasta sävelkielestä: osan loppupuolen huipentavassa soinnussa soi peräti yhdeksän eri säveltä yhtä aikaa.

  • Gustav Mahler: Adagio sinfoniaan nro 10
  • (Naxos: MAHLER, G.: Symphony Nos. 10 and 8 (Segerstam), raita 1: Symphony No. 10 in F-Sharp Minor: I. Adagio)

 

Pjotr Tshaikovski

Saksankielinen Eurooppa oli romantiikan ajan konserttimusiikin ytimessä, mutta myös muualla syntyi mestarillisia sävellyksiä. Venäläisen musiikin suuria nimiä olivat oopperoistaan ja Näyttelykuvia-pianosarjastaan tunnettu Modest Musorgski (1839-81) sekä Pjotr Tshaikovski (1840-93), jonka lennokkaan melodisia konserttoja, sinfonioita ja baletteja on taidemusiikkiesityksiä seuraavan vaikea ohittaa. Tshaikovskin nykyistä suosiota vasten onkin vaikea käsittää mm. bostonilaisen arvostelijan näkemystä vuodelta 1892, jonka mukaan viides sinfonia e-molli oli lähinnä “paholaisten juopunutta mellastusta” ja “pahimmanlaatuista meteliä”.

  • Pjotr Tshaikovski: sinfonia nro 5 e-molli, op. 64
  • (Naxos: TCHAIKOVSKY, P.I.: Symphony No. 5 (Vienna Philharmonic, Gergiev))
Edward Grieg

Tshekeillä oli Antonín Dvorák, briteillä Edward Elgar, norjalaisilla Edvard Grieg ja meillä suomalaisilla tietenkin Jean Sibelius. Äskeisiä kollegoitaan vahvemmin Sibelius (1865-1957) kuitenkin osoittautui paitsi kotimaansa musiikin ykkösnimeksi, myös länsimaisen musiikin muotojen ja rakenteiden kehittäjäksi. Kehityskulun huipentumana voidaan pitää seitsemättä sinfoniaa C-duuri. Siinä, hiukan Lisztin h-mollipianosonaatin enteilemään tapaan, sinfonian neljä osaa puristuvat yhdeksi, mutta vielä Lisztin saavutustakin orgaanisemmin.

Sibelius vitsaili myöhemmin, että jos varhainen suurteos Kullervo ja kalevalaisteemainen Lemminkäis-sarja lasketaan ajan tapojen mukaisesti sinfonioiksi, on hänelläkin “tarvittavat” yhdeksän sinfoniaa kasassa. Siten toistakymmentä vuotta valmistellun, lopulta Ainolan polttouuniin päätyneen kahdeksannen sinfonian kohtalosta tulikin jo Mahlerilta tuttu “kymmenennen sinfonian kirous”.

Jean Sibelius
  • Jean Sibelius: sinfonia nro 7 C-duuri, op. 105
  • (Naxos: SIBELIUS, J.: Symphonies Nos. 3, 6 and 7 (Minnesota Orchestra, Vänskä), raita 8: Symphony No. 7 in C Major, Op. 105)

Uusi vuosisata ja musiikin murros

 

Jo kauan ennen Sibeliuksen viimeisiä sinfonioita oli Keski-Euroopassa alkanut tapahtua. Uuden musiikin airuena pidettiin saksalaista Richard Straussia (1864-1949), jonka sävelrunoissaan ja oopperoissaan viljelemät rohkeat harmoniat saivat aikalaiset kauhistumaan. Vuonna 1905 kantaesityksensä saanut yksinäytöksinen ooppera Salome kauhistutti myös ulkomusiikillisesti: se sisälsi Seitsemän hunnun tanssin, jonka aikana päähenkilö joissakin ohjausversioissa riisuu yltään viimeisenkin vaatekappaleen.

  • Richard Srauss työpöytänsä ääressä

    Richard Strauss: Seitsemän hunnun tanssi, oopperasta Salome

  • (Naxos: STRAUSS, R.: Salome (Karajan), levy 2, raita 3: Scene 4: Tanz der Sieben Schleier (Salome’s Dance))

Ranskassa harmonian vallankumous tapahtui jo vuonna 1894, kun Claude Debussy (1862-1918) esitteli pariisilaisyleisölle teoksensa Prélude à l’après-midi d’un faune (“Alkusoitto faunin iltapäivään”). Stéphane Mallarmén runoon perustuva kiireetön kymmenminuuttinen orkesterikappale ei etene minkään klassisten sääntöjen mukaisesti. Kromaattisesti puolisävelaskeleittain tai tasaisin kokosävelaskelin etenevät sävelkulut täyttävät musiikin, joka tuntuu hetkittäin hyppäävän sävellajien ulkopuolelle. Debussyn musiikki lakkasi kuulumasta romantiikan aikakauteen ja synnytti oman tyylilajinsa, jota – ajan ranskalaisia maalaustaiteilijoita mukaillen – alettiin nimittää impressionismiksi.

  • Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune
  • (Naxos: DEBUSSY, C.: Mer (La) / La Boite a joujoux / Prelude a l’apres-midi d’un faune / Preludes (arr. C. Matthews) (Berlin Philharmonic, Rattle), raita 1: Prelude a l’apres-midi d’un faune)
Arnold Schönberg oli myös maalari. Tässä hänen omakuvansa.

Täydellinen sävellajien hylkääminen oli 1800-luvun säveltäjälle vielä mahdoton ajatus. Myös itävaltalainen Arnold Schönberg (1874-1951) sommitteli kiltisti d-molliin vuonna 1899 valmistuneen jousisekstettonsa Verklärte Nacht (“Kirkastettu yö”), jonka utuisen myöhäisromanttinen sointimaailma on nostanut sen säveltäjänsä suosituimmaksi teokseksi.

Vähitellen yhä rohkeammat uudistukset alkoivat kuitenkin kiehtoa säveltäjää. Sävellajin tuoma turvallinen pohja jäi yhä etäämmäksi, kunnes Stefan Georgen runo houkutteli lopulliseen irtiottoon. Vuonna 1908 Schönberg lisäsi jousikvarteton nro 2 finaaliin sopraanon, jonka avaussanat kertovat olennaisen: “Ich fühle Luft von anderem Planeten” – “Tunnen ilman toiselta planeetalta”. Uusi, modernin musiikin aika oli ovella.

  • Arnold Schönberg: jousikvartetto nro 2, osa 4: Entrückung
  • (Naxos: SCHOENBERG, A.: String Quartet No. 2 / WEBERN, A.: 6 Bagatelles / BERG, A.: Lyric Suite (Piau, Lemieux, Quatuor Diotima), raidat 1-4)