Hurmiota ja särkyneitä sydämiä

 

Kuhmon Kamarimusiikissa voi sattua melkein mitä vain

Saunailloissa kiteytyvä taiteilijoiden välinen sosiaalisuus ja luonnon läsnäolo ovat osa Kuhmon henkeä.

 

Kuhmon Kamarimusiikin hurja konserttitahti ja epämuodollinen ilmapiiri asettavat taiteilijat poikkeukselliseen tilanteeseen. Hierarkiat katoavat viimeistään saunailloissa. Kuhmossa musiikin mukana on sekä naurettu että itketty, ja anekdootteja taiteilijoiden sattumuksista vilisee. Tapahtuman 50-vuotishistoriikkia tekevä Juhani Koivisto valottaa niistä osaa.

 

Konsertissa kuulija ”oli tulla hulluksi”, sillä se loi ”kiihtymyksen, korkeajännitteen, joka pakahduttavimmillaan uhkaa miltei surmata kuulijan”, kirjoitti Veijo Murtomäki kuultuaan Kuhmossa Juri Bashmetin johtamia Moskovan solisteja. Hannu-Ilari Lampila taas kuvasi Oleg Kaganin, Diemut Poppenin, Natalia Gutmanin ja Vasili Lobanovin soittaman Brahmsin pianokvarteton herättämiä tuntemuksia näin: ”oikea tapa reagoida oli varmasti itkeä onnesta”, joskin samalla esitys ”saattoi herättää myös halun nauraa riemusta.” 

Eikö kuulostakin aivan Stendhalin oireyhtymältä? Tällaiseksi nimitetään voimakkaan taide-elämyksen aiheuttamaa kohtausta, jollaisen kirjailija Stendhal koki 1811 Firenzessä. ”Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä”, hän kuvaili. Tämän kokemuksen jälkeen hän oli tuntenut uupumusta ja sydämentykytyksiä ja pelännyt kaatuvansa. 

Firenzessä näitä tapauksia on todistettu myöhemminkin ja taiteen sekoittamia turisteja on jouduttu viemään jopa sairaalahoitoon. Hurmoksen valtaan joutuneet eivät kuitenkaan ole olleet analyyttisesti ajattelevia ammattilaisia, Kuhmossa sen sijaan psyyken tasapainoon vaikuttavia taide-elämyksiä ovat oheisten arvioiden mukaan kokeneet myös asiantuntijat. 

Kuhmon terveyskeskukseen ei kuitenkaan ole koskaan tuotu Stendhalin oireyhtymästä kärsiviä, sillä hurmostilaan joutuminen on niin yleistä, ettei vahvoistakaan oireista kärsivä erotu joukosta. Eikä päänsä pyörälle saanut kuulija edes ehdi vastaanotolle, koska on jo kiire seuraavaan konserttiin. 

Aivan kuten Kuhmon Kamarimusiikin kuulijat, Stendhal oli tehnyt pitkän matkan eikä ollut saanut nukuttua. ”Olin kuolemanväsynyt, jalkani turvonneet ja pinteessä uusissa saappaissa”, hän kuvaili olotilaansa ennen kohtausta. Epämukava olo saattaa todellakin altistaa voimakkaalle kokemukselle. Ennen Kuhmo-talon valmistumista konserteista suurin osa oli Kontion koulun voimistelusalissa. Kesäkuumalla salin ilma ei riittänyt aamuyön tunteihin asti, tuolit hiostivat ja uupumus painoi silmäluomia. Huonosta olosta saattoi paeta vain musiikista hurmioitumiseen.

Yleisö vaeltaa konserttitiloista toiseen, mutta Kuhmo-talon aula pysyy kohtauspaikkana. © Tatu Hiltunen

 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Tätä kirjoittaessani kuuntelen konserttitaltiointia Kuhmon kirkosta vuodelta 1981. Eli Goren, Erkki Palola, Gerard Caussé, Jouko Mansnerus ja William Pleeth soittavat Mozartin jousikvintettoa g-molli. Soitto on kaikessa vähäeleisyydessään kuin toisesta maailmasta, äärimmäisen jaloa ja puhuttelevaa. Silmieni edessä on vain musta, pyörivä vinyylilevy, ja silti mieleen nousevat Stendhalin sanat: ”Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä”. 

Juhani Koivisto

Kirjoittaja on Kuhmon Kamarimusiikin lehdistöpäällikkö, joka tekee parhaillaan festivaalin 50-vuotishistoriaa.