Historiallisten naismuusikoiden jäljillä 

 

Naisorkesterien esityksiä mainostettiin näyttävästi, kuten tässä Musée Grévin -kabinetin julisteessa vuodelta 1888.

Uusi suomalainen tutkimus historiallisista naisorkestereista antaa yhtä aikaa sekä valaisevan että huvittavan kuvan siitä, miten naisten soittamiseen suhtauduttiin.

 

Tänä syksynä ei ole voinut välttyä kuulemasta kiivaanakin käynyttä keskustelua sukupuolten välisestä tasa-arvosta musiikkielämässä. Aivan kuin tilauksesta julkaistiin Nuppu Koiviston väitöskirja Sähkövaloa, shampanjaa ja Wiener Damenkapelle – Naisten salonkiorkesterit ja varieteealan transnationaaliset verkostot Suomessa 1877–1916. Tutkimus raottaa ovea yhteen musiikkimaailman unohdetuista salaisuuksista: kiertueillaan Euroopan ravintoloissa soittaneisiin naisorkestereihin.

Tieto 1800-luvun lopun salonkiorkestereista, joissa valtaosa muusikoista oli naisia, yllättää monet alan ammattilaisetkin. Klassisen musiikin historiankirjoitus painottuu vahvasti mestariteoksiin ja säveltäjiin. Sen sijaan merkinnät esimerkiksi taide- ja viihdemusiikin risteyskohdista ovat jääneet marginaaliin. Unohdusta on tässä tapauksessa eittämättä edistänyt myös ajalta jääneet ristiriitaiset lausunnot naisista muusikkoina.

Koivisto on luonnollisesti joutunut rajaamaan tutkimuksen aiheen huolella muusikoiden kansainvälisiin verkostoihin, mutta rivien väleissä ja alaviitteissä vilisee ajatuksia ja aineistoa, jonka siivin voisi sukeltaa yhä syvemmälle aiheen syövereihin. Aineiston puute siis tuskin on syynä naisorkestereiden unohdukseen ja tutkimuksen vähyyteen.

Naisen keho oli objekti vanhoissa postikorteissa. Ranskalaisen Les femmes de l’avenir -postikortti-sarjan ”kenraali” vuonna 1902.

 

Naiset kiertueella

Naisorkesterit sopivat viime vuosisadan vaihteen vauhdikkaasti muuttuvaan maailmaan luontevasti.

Teollistumisen myötä työn merkitys ja muoto alkoivat muuttua, mikä johti muun muassa kiertävien ravintolaorkestereiden yleistymiseen. 1800-luvun lopulla kaupunkien keskiluokan suosioon nousseita naisorkestereita lähti maailmalle erityisesti Luoteis-Böömin pikkukaupungeista.

Vaikka yhtyeistä käytettiinkin nimitystä Damenkapelle, soitti niissä aina kuitenkin vähintään yksi mies, joka usein toimi myös orkesterin johtajana. Lisänimillä, kuten ”Wienin pääskyset”, voitiin vahvistaa yleisön mielleyhtymää suurkaupungin eleganssiin ja loisteeseen, jotka olivat juuri sitä, mitä kuulijat kaipasivatkin.

Toiminnan kaupallinen luonne näkyy myös orkestereiden ohjelmistossa ja ulkoisissa piirteissä. Yhtyeet soittivat pääasiassa iloisen kevyitä valsseja, polkkia ja muita Keski-Euroopan uusia suosikkisäveliä. Ohjelmistoon sisällytettiin aina myös jotain paikalliseen yleisöön vetoavaa.

Suomessa kiertueillaan esiintyneet orkesterit soittivat esimerkiksi Porilaisten marssia ja Oskar Merikannon Kesäillan valssia. Yleisöä houkuteltiin myös eksotiikalla, jota luotiin esiintymällä vaikkapa unkarilaisissa kansanpuvuissa, höystettynä teemaan sopivalla musiikilla. Valkoinen leninki yhdistettynä värikkäisiin kukkasomisteisiin oli kuitenkin esiintymisasuista yleisin.

Tavallaan viihteellinen naisorkesteritoiminta onkin verrattavissa nykypäivänä ravintoloissa keikkaileviin cover-bändeihin. Onkin hauska ajatella, että sata vuotta sitten alan suosituimmat yhtyeet olivat naisvoittoisia, kun taas nykyään kevyen musiikin maailma on verrattain miehinen.

Sandbergin orkesterin erikoisuuksiin kuului lasiharmonikka, jolla orkesterin naiset esittivät bravuurinumeroita.

 

Varieteen kulta-aikaa

Ravintolaorkesteritoiminta rinnastettiin ennemminkin suosittuun varieteeviihteeseen kuin vakavamieliseen konserttitoimintaan. Julkisesti soittavat naiset olivat harvinainen näky – ikään kuin ihmeellinen sirkusesitys. Tämän vuoksi naiselta odotettiin muutakin kuin soittotaitoa: ei ollut poikkeuksellista, että rekrytointi-ilmoituksissa etsittiin alle 25-vuotiaita ja pyydettiin hakemuksen liitteeksi valokuvaa.

Konserttien jälkeinen sosialisointi kuului myös tärkeänä osana orkesterien toimintaan. Aikana, jolloin naiset eivät saaneet mennä ravintolaan ilman miesseuraa, valvottiin naisten toiminnan viattomuutta joko orkesterin miesten tai ravintolan henkilökunnan toimesta.

Naisten hyveellisyyttä korostettiin erilaisin mielikuvin, kuten puhtaanvalkeilla puvuilla, ja heidän toimintaansa tarkkailtiin muutenkin tiiviisti. Kunniallisen maineen säilyminen oli tärkeää, sillä varieteealaan liittyi monissa tapauksissa myös prostituutiota ja ihmiskauppaa. Asiallisella käytöksellä ei suojeltu vain omaa vaan myös koko orkesterin mainetta ja asemaa.

Ravintolaorkesterien naismuusikot herättivät epäilyksiä prostituutiosta. Neuigkeits-Welt-Blatt-lehti vertasi yhtyeitä kuvan italialaiseen naisorkesteriin.

 

Sovelias muusikkous

Musiikinhistorian miesvaltaisuus on helppo kuitata toteamalla, etteivät aikoinaan naiset saaneet soittaa tai säveltää. Juuri sen helppouden takia tämä harhaluulo on päässyt yleistymään, kun tosiasiassa selitys on huomattavasti moninaisempi.

Musikaalisuus on kautta aikojen laskettu eduksi naimakauppoja solmittaessa, tosin rouvashenkilöille soittoharrastus ei enää välttämättä ollut sopiva. Naisten soitinvalikoimaa on rajoitettu myös kauneus- ja siveellisyyssyistä: huilun vaatima kasvojen epäedustava vääntely tai rivo jalkojenlevittely selloa soittaessa eivät ole olleet naisille eduksi. Pianonsoiton ja säädyllisen viehättävyyden yhdistäminen sen sijaan on ollut sekä mahdollista että suotavaa. Tämä näkyy konkreettisesti myös siinä, että suuri osa tänä päivänä löydetystä naisten säveltämästä 1600-1800 -lukujen musiikista on kosketinsoitinmusiikkia.

Vaikka yhteiskunnan normeissa ei ole aina ollut tilaa naismuusikoille, se ei ole välttämättä tarkoittanut sitä, etteikö näitä normeja olisi ollut mahdollista kiertää. Esimerkiksi Venetsiassa orpokoti Ospedale della Pietà oli aikanaan tunnettu virtuoosisista naisviulisteista, jotka nykyään muistetaan lähinnä Vivaldin oppilaina.

Ammattimuusikkoudesta muodostui 1800-luvun lopulla naisille sopiva uravalinta suhteellisen luonnollisesti, huolimatta ajan ilmapiiristä. Vaikka naisia hyväksyttiin konservatorioiden oppilaiksi vain harvoin jos lainkaan, olivat monet kehittyneet soittotaidoissaan riittävän pitkälle ilman virallista musiikkikoulutusta. Koivisto esittelee esimerkiksi tiettävästi ainoat suomalaiset naisorkesterimuusikot: Sahlmanin sisarukset, joista Miriam soitti selloa ja Fredja viulua.

Pitkien kiertueiden ja matkojen takia naismuusikoiden ura päättyi usein avioliiton ja perheen perustamisen tullessa ajankohtaisiksi. Fredja jatkoi kuitenkin soittamista ja työtä yhdessä kapellimestarimiehensä Josef Silbermanin kanssa.

 

Lähteiden armoilla

Soittavista naisista on vuosien varrelta paljon todistusaineistoa myös kuvataiteessa, kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä lehtien sivuilla. Niiden kaikkien tulkinnassa on omat ongelmansa, eikä yksiselitteistä kuvaa naismuusikoista saa. Koiviston väitöskirjassa paneudutaan lehtikirjoittelun välittämän ristiriitaisen vaikutelman purkamiseen. Ravintolaviihteestä ei aikanaan kirjoitettu varsinaisia arvosteluja, vaan harvat lehdissä julkaissut kommentit ovat pääasiassa nimettömiä mielipidepalstan kommentteja, pilapiirroksia tai pieniä uutisia.

H. M. Bruckin johtaman Damen-Trompeter-Corps ”Humoresk” -yhtyeen jäsenet skoolasivat mainospostikortissaan iloisissa tunnelmissa.

Esityksiä kuvailtiin ”hermojaraastavaksi musiikilliseksi meluksi”, josta siedettävän tekivät vain sievät ja nuoret naissoittajat. Yhdessä huvittavimmista anekdooteista konserttia kuunnellut upseeri kommentoi yhtyeen johtajattaren soittoa, tarttuu yleisön kannustamana viuluun ja soittaa samaisen kappaleen häikäisten sekä yleisön että muusikot. Täysin saman tarinan olen lukenut toisaaltakin, tosin siinä tapauksessa yleisön joukosta nousee yksi Casanovan rakastajattarista, Henriette de Schnetzmann, ja hurmaa kuulijansa Vandinin sellokonsertolla.

On itsestään selvää, ettei lehdistön puolueelliseen näkemykseen naisorkesterien musiikillisesta tasosta ole luottaminen. Äänitysten puuttuessa kysymykseen ei kuitenkaan tulla saamaan sen parempaa vastausta kuin mitä kirjoitusten pohjalta voi tulkita.

Wilhelm Riemannin Elite Konzert-Damen-Orchester Bonne Fortune poseeraa postikortissa vuodelta 1910 yhtyekulttuurille ominaiseen tapaan pitkissä valkoisissa asuissa.

Naisorkestereiden kiertueohjelmisto oli huomattavan laaja, ja uusia kappaleita täytyi pystyä omaksumaan nopealla vauhdilla. Kiertueet olivat taloudellisesti tuottoisia ja ravintolakiinnitykset pitkiä. Jo tästä voi päätellä, ettei naisten soitto varmasti ainakaan kaikissa yhtyeissä ollut lehdissä kuvaillun kaltaista.

Koiviston kuvaama naismuusikon elämä vaikuttaa kaikkine sääntöineen ja konventioineen nykypäivän valossa absurdilta. Toisaalta on hätkähdyttävää huomata, kuinka moni asia on yhä samalla tolalla. Kommentit artistien ulkonäöstä ja asuista musiikillisen sisällön sijaan ovat edelleen arkipäivää joissain yhteyksissä. Pilapiirrokset ja vaikutusvaltaisten miesten julkilausumat ajan lehdissä eivät nekään näennäisessä koomisuudessaan ole niin kaukana nykypäivän klikkiotsikoista ja valeuutisista.

On erityisen ilahduttavaa, että kansainvälisellä tasolla näin merkittävää ja uraauurtavaa tutkimusta tehdään myös Suomessa ja suomeksi. Naismuusikoiden historia on kiinnostava ja merkittävä osa-alue siinä unohdetussa musiikinhistoriassa, jonka kaiken soisi olevan osa nykypäivän kaanonia.

Menneiden vuosisatojen sukupuolten välistä epäsuhtaa ei luonnollisestikaan voida kieltää tai muuttaa, mutta sen sijaan voimme valita sen, miten ja mistä musiikinhistorian ilmiöistä puhumme ja jätämmekö kertomatta jotain olennaista. Representaatio kun usein on se, mitä meistä jokainen tarvitsee toisinaan rohkaisuksi.

Anna Pulakka