Heikki Klemetti, valkoisen Suomen ritari

 

© PIETISEN KOKOELMA / HISTORIAN KUVAKOKOELMA / MUSEOVIRASTO

Kansalaissodan jälkeen moni suomalainen taiteilija meni mukaan ajan oikeistolaisvirtaan. Musiikin alalla yksi näkyvimmistä oli Heikki Klemetti, joka Valkoisen Suomen ritarina sortui myös natsi-Saksan varauksettomaan ihailuun ja antisemitismiin.

 

Tarmo Kunnaksen Fasismin lumo (2013) oli meikäläisittäin tärkeä avaus, sillä siinä näytettiin, kuinka laajalti eurooppalainen sivistyneistö hurahti äärioikeistolaisuuden eri muotoihin: fasismiin ja natsismiin – osa myös äärivasemmistolaisuuteen eli kommunismiin. Tarkasteltaessa suomalaisten kuvataiteilijoiden, kirjailijoiden ja muusikkokunnan sijoittumista politiikan tai kansalaistoiminnan kenttään viisainta lienee olettaa ryhmäsidonnaisuuden olleen ensisijaista. Harva heistä oli todellinen individualisti, ikioman ajattelun edustaja.

Kenties tärkein suuntautumista määrittelevä tekijä meillä oli 1918 kansalaissodan perintö: jakautuminen Valkoiseen ja Punaiseen Suomeen. Perintö säteili suhtautumiseen jääkäriliikkeeseen ja Saksaan jo tuolloin ”aseveljenä”, suojeluskuntajärjestöön, Lapuan liikkeeseen ja Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen (IKL).

Oikeistolaisuuteen liittyi viha bolševismia ja kommunismia vastaan, ”ryssäviha” sekä juutalaisten samaistaminen kommunisteihin, vapaamuurareihin ja ”kapitalistiseen maailmanvaltaan”. Valkoisen Suomen arvoja edustivat agraarisuus (”suku ja maa[perä]” = Blut und Boden) sekä ”koti, uskonto ja isänmaa” -kolmiyhteys, luterilaisuuden, patrioottisuuden ja sotilaallisuuden korostus. Myös Suur-Suomi -aate oli poliittisen oikeiston ja Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) yhteinen agenda.

Vasemmalla olivat erilaiset työväen puolueet, jakautuminen maltillisiin sosialidemokraatteihin ja maanalaisiin, 1930 lailla kiellettyihin kommunisteihin, joita rahoitettiin Moskovasta käsin ja jotka unelmoivat ”kommunistisesta Suomesta”. Tosin suomalaiset oikeistoaktivistit pitivät sosialidemokraatteja ja kommunisteja ”saman kolikon kahtena puolena”. Sekä valkoisilla että punaisilla oli omat instituutionsa: työ-, urheilu-, nuoriso- ja naisjärjestöt, liike-elämä, pankit ja lehdet. Näitä rajoja ei hevillä ylitetty.

Heikki Klemetti (kesk.) johtamansa Suomen Laulu -kuoron kanssa Kööpenhaminan musiikkijuhlilla vuonna 1939. Hänen vieressään oikealla on Dagmar Klemetti. Neljäs vasemmalta Onni Talas. © STUDIO ALPPILA / HISTORIAN KUVAKOKOELMA / MUSEOVIRASTO

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Veijo Murtomäki