Alttoviulu on kokeilujen kenttä

 

Tabea Zimmermann soittaa Etienne Vatelot’n vuonna 1980 rakentamaa soitinta. © Marco Borggreve

 

Tabea Zimmermann on harvoja solistina kiertäviä alttoviulisteja, mutta hän ei tyydy vain soittimen markkinoijaksi. Musiikki on tärkeintä, ja se vaatii kokeilunhalua ja uuden etsimistä.

Hän sanoo vanhojen jousisoittimien kaupan olevan pitkälle huijausbisnestä ja kritisoi kapellimestarien hegemonista asemaa aikansa eläneeksi.

 

Tabea Zimmermann vieraili marraskuun lopussa Tapiola Sinfoniettan liidaajana ja soitti oman sovituksensa Robert Schumannin sellokonsertosta. Konsertissa tiivistyi kaksi taiteilijan uralle keskeistä pyrkimystä: uuden ohjelmiston etsiminen alttoviululle sekä suoraan kommunikaatioon perustuva työtapa, jossa kapellimestaria ei tarvita välissä.

”En ollenkaan väitä, että Schumannin sellokonsertto olisi parempi alttoviululla soitettuna”, hän aloittaa. ”Mutta toisaalta Schumann itse sovitti sen viululle ja teki muutenkin eri versioita teoksistaan, joten miksei se sopisi myös alttoviululle. Joitakin kulkuja täytyy tietenkin siirtää oktaavia ylemmäksi, mutta pyrin silti aika lähelle alkuperäistä”, hän kertoo.

”Keskeisin asia tässä ei ole soitin vaan se, mitä saamme orkesterin kanssa aikaiseksi kamarimusiikillisesti asioita jakamalla. Tapiola Sinfonietta on tottunut tällaiseen työtapaan, ja tämä orkesteri olikin yhdeksän vuotta sitten ensimmäinen, jota johdin alttoviulun äärestä.”

”Kapellimestarin korokkeelta lupaan silti pysyä visusti erossa. Olen ollut kahdesti avioliitossa kapellimestarin kanssa ja tiedän, mitä se työ vaatii”, hän hymyilee.

Tabea Zimmermann näkee, että juuri tapiolamainen vastuun jakaminen jokaiselle muusikolle on orkesterilaitoksen tulevaisuutta.

”Totta kai kapellimestareita tarvitaan etenkin suurissa ja mutkikkaissa teoksissa, enkä ole ollenkaan heidän taidettaan vastaan. Ihailen monien musiikillista persoonallisuutta ja ihmeellistä taitoa luoda sointia käsiä ilmassa liikuttelemalla. Mutta vastustan sitä institutionaalista valtaa, mitä kapellimestarit käyttävät – myös väärin”, hän sanoo.

”Kapellimestarien valta instituution johtajina perustuu sellaisille jäykille hierarkioille, joita ei nykyään enää tarvittaisi. Ongelmat kulminoituvat Daniel Barenboimin tai Valeri Gergijevin tapaisissa supermaestroissa, jotka rakentavat kokonaisen valtapyramidin suosikkeineen.”

”Valtaa ja vastuuta pitäisi jakaa enemmän muusikoille ja asiantuntevalle hallinnolle niin, että työyhteisö tulisi terveemmäksi ja jokainen muusikko voisi tuntea sataprosenttista identifikaatiota työnsä kanssa”, Zimmermann vaatii.

”Tosin on sanottava, että esimerkiksi Pohjoismaissa tämä hierarkkisuus ei ole enää mikään suuri ongelma. Keski-Euroopassa asiat muuttuvat hitaammin, mutta muuttuvat kuitenkin.”

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Harri Kuusisaari