Ääni ensin

 

Walter Sallinen opiskeli Sibelius-Akatemiassa sävellystä, mutta ymmärsi sittemmin, ettei hänen välttämättä tarvitse identifioida itseään säveltäjäksi, vaikka perinteisiäkin partituureja syntyy. © Auli Särkiö-Pitkänen

 

Walter Sallinen tekee taidetta aikamme ilmiöistä antamatta roolien tai materiaalien kahlita itseään. Hän kaipaa esityksiä, joissa kuulijan ja taiteen suhde on keskiössä sen sijaan, että teos koetaan tekijän kautta.

 

Säkkipimeydestä alkaa kantautua rapinoita ja kahahduksia. On kuin ympärillä hiiviskelisi varjomaisia olentoja, jotka eivät kuitenkaan löydä minua. Hiipivät äänet kasvavat ahdistuneemmiksi, kunnes ympärilleni kohoaa kadotettujen sielujen ulvova pyörre, myrskyyn heitettyjen orjuutettujen kuoro. Yhtäkkiä äänet kokoontuvat yhteen ja alkavat hytkyä rummuniskujen kourissa. Tunnen piileskeleväni luolassa, jossa aivan vieressä, silti näkymättömissä käydään pakonomaista rituaalia. Lopulta ihmisäänet ja lyömäsoittimet tempautuvat sähköiseksi, yhä kiihtyväksi ikiliikkujaksi.

Tällaisia mielikuvia herätti Helsingin juhlaviikoilla elokuussa esitetty, täydellisessä pimeydessä koettu ääni-installaatio UXO. Alkuvoimaisten ja veistosmaisten äänikuvien avulla se piirsi pimeyteen näkemyksen aikamme elämänmenosta. Äärimmäisen vaikeasti luokiteltavan esityksen työryhmän ytimen muodostivat mm. säveltäjä Walter Sallinen, dramaturgi Klaus Maunuksela sekä äänisuunnittelija Kaj Mäki-Ullakko.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Auli Särkiö-Pitkänen