Kansallisuus ei yksin riitä

 

 

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 6-2017

Loppukevään kaksi tärkeää johtajauutista kulttuurin kentällä olivat Sampo Terhon nimitys kulttuuriministeriksi ja Gita Kadambin Kansallisoopperan pääjohtajaksi. Jälkimmäinen tapaus on selvä: paras voitti, ja ooppera sai myös taiteen sisältöjä ymmärtävän johtajan. Ministerin salkun päätyminen hallituksen sisäisen pelin häviönä perussuomalaisille herätti jupinaa, mutta ei Terho mitään radikaalia ole linjannut. Tuskin hänellä on edes intressiä lähteä parivuotisen pestinsä aikana pakkaa sekoittamaan – isot projektit kuten taidelaitosten VOS-uudistus ovat jo junassa. Ministerin suurin rooli on tonttinsa budjetin puolustaminen.

Uuden ministerin lausunnot kulttuurin kuluttajien huomioimisesta ovat itsestäänselvyyksiä, ja ”kansallisesta” näkökulmasta puhuminen menee retoriikan piikkiin – sen verran vaikea sitä on rahanjaossa reiluin periaattein soveltaa. Jos suomalaisuus on osoittautunut jo maan asutushistorian ja väestön geenipohjan suhteen kaikkea muuta kuin yhtenäiseksi asiaksi, miten se voisi olla sitä nykyisessä taiteessa? Jo kultakaudella kansainväliset vaikutteet kulkivat avoimesti, ja digiaikana rajojen pystyttely on todellisuudelle vierasta.

Entä miten kansallinen näkökulma näkyy kesän festivaaleilla Suomi 100 -juhlavuonna? Yllättävän vähän. Päällimmäisenä ovat oopperat Mannerheimista ja F.E. Sillanpäästä. Tekijät haluavat välttää pönötystä ja suurmieskulttia ja yrittävät tuoda esiin henkilöt elävinä ihmisinä, yhteiskuntaa unohtamatta. Myös Lars Levi Laestadius on tulossa näyttämölle edustamansa uskonsuunnan ristiriitaisuuksineen. Hyvä näin.

Suurmiesoopperoissa ei ole mitään pahaa, mutta kovin yksioikoisen miehisenä kansallinen kertomus niiden valossa näyttää. Missä ovat naisten ja erilaisten vähemmistöjen näkökulmat? Vai eikö niillä saisi Ilkan kenttää täyteen? Niin paljon kuin maahanmuuttajista on puhuttukin, heidän roolinsa Suomi 100 -ohjelmissa jää kiintiötasolle. Puuttuu uskallusta kohdata nykypäivän yhteiskunnallisia teemoja taiteen keinoin. Kantaa ottavia aiheita riittää pienillä oopperaseurueilla, mutta miksi päänäyttämöt laittavat päänsä pensaaseen?

Muulla festivaalikentällä ei ole tarjota suuria yllätyksiä. Ideoinnissa kuningaspaikan saa jälleen kerran Pekka Kuusiston Meidän festivaali Äänioikeus-teemoineen. Hienoa on myös, että kaksi pientä tulokasta, naissäveltäjiä esiin nostava Kokonainen ja nuoren sukupolven poikkitaiteellisia ideoita tulkitseva Eloa-festivaali saavat jatkuvuutta. Tällaisessa uusia ilmiöitä esiin nostavassa juuritasossa on kentän voima. Sen sijaan Suomi 100 on innostanut vain harvoja suunnittelijoita kiinnostaviin kansallisiin teemoihin – Mäntän musiikkiviikkojen suomalaisen pianomusiikin historian kattaus on harvoja sellaisia.

Itselleni suurin pettymys etukäteen oli Helsingin juhlaviikot, eikä vain musiikkiohjelmiston suhteen. Monitaiteellisena kaupunkifestivaalina sillä olisi hyvät mahdollisuudet luoda ainutkertaista ja avata kansainvälisen taide-elämän ajankohtaisimpia ilmiöitä, mutta piperrykseksi tällä kertaa jää. En sano, etteikö mukana ole kiinnostaviakin yksittäisiä esityksiä, mutta suunnittelua kantava puhti on poissa. Helsingin orkesterien ja Kansallisteatterin normaalikausi on juhlaviikkoja kiinnostavammin ideoitu.

Harri Kuusisaari