Rytmi kuuluu kaikille

Billie Holiday
Maria Callas ymmärsi rytmien päälle vaikka olikin diiva.


Toukokuun Rondon Encore-osastossa ollut Pop & Jazz konservatorion laulunopettajan Lotta Rautiaisen juttu klassisen ja pop & jazz -laulun eroista on herättänyt tunnekuohuja. Erityisesti seuraava lause on saanut ihmiset näkemään punaista, aivan aiheesta: ”Klassisella puolella rytmitajulle ei ole varsinaisesti tarvetta pitkien vokaalien ja legatomaisemman fraseerauksen vuoksi, ja näin ollen taitavakaan oopperalaulaja ei välttämättä omaa rytmitajua.”

Ei tarvitse olla mikään musiikin ammattilainen nähdäkseen, ettei lauseen ensimmäisellä osalla ole todellisuuspohjaa. Rytmitajua tarvitaan aivan kaikessa musiikissa genrestä riippumatta – myös silloin, kun musiikki perustuu legatomaiseen fraseeraukseen. Aivan oopperan varhaisvuosina, Monteverdin ja muiden musiikissa rytmitajua tarvittiin erityisen paljon, sillä se perustui tekstin ja sen affektien elävälle tulkinnalle, jossa myös improvisaatiolla oli osansa – aivan kuin myöhemmin jazzissa. Senkään jälkeen on vaikea löytää musiikin historiasta tyyliä, joka antaisi luvan jättää rytmin kokonaan sivuun.

Aivan toinen asia on se, mikä kuva klassisten laulajien rytmitajusta on muodostunut. Vokaalia venyttävä, konsonantit nielevä ja rytmeistä piittaamaton tyyli on ollut laulun pitkäaikaisia perisyntejä – ja tässä siis puhutaan huonosta laulusta. Rautiaisen jutun lauseen olisikin pitänyt kuulua muodossa: ”Joskus klassisia laulajia kuunnellessa tuntuu siltä, kuin rytmitajulla ei olisi merkitystä….” Koko genreen kohdistuva yleistys oli tietenkin väärä, mistä Rondon toimitus esittää pahoittelut. Kaikki laulutyylit kukoistakoon!

Harri Kuusisaari

EI KOMMENTTEJA

JÄTÄ VASTAUS